Peurankelloja ja tarha-alpia eivät taida kovin monet arvostaa. Joidenkin mielestä ne leviävät liikaa. Useimpien mielestä ovat tylsän tavallisia. Ovathan ne helppohoitoisia perinneperennoita. Minä tykkään molemmista samoin sormustinkukasta, jonka valkoiseen versioon olen tutustunut vasta tänä kesänä.Viime kesänä kasvatin myös valkoista peurankelloa siemenestä. Aika matalia ne ovat vielä tänä kesänä ja vasta aloittelevat kukintaansa kuivassa, niukkaravinteisessa paikassa, mutta kauniilta minusta näyttävät.
Muutossa sain tuotua edellisestä kodista mukanani vain muutaman kasvin. Tämä Sarah Bernhard -pioni on yksi niistä. Se on jakotaimi juurakosta, joka on kasvanut jo mummoni äidin puutarhassa 1900-luvun alussa. Perintökalleus siis ja taitaa viihtyä täällä lähellä alkuperäisiä kasvusijojaan, kun teki heti siirron jälkeisenä vuonna jo kukan.
En tiennytkään, että Sarah Bernhard on noin vanhaa perua. Mukava, että tunnearvoa omaava kasvi on säilynyt noin pitkään ja voi hyvin :) Siirsin itse kolmisen vuotta sitten kaupasta ostamani Sarahin ja se jurotti sen jälkeen pari vuotta. Olin melkein varma, että se kuolisi. Nyt parhaillaan siinä on kaksi kukkaa ja pari nuppuakin.
VastaaPoistaHeissuli! Miusta on oikein mukavaa kun kasveilla on tarina takana. Jotenkin niille kasvaa tarinoiden myötä sellaista arvoa, jota ei saa rahalla ostaa. Kiva että mummosi pioni on kulkenut matkassa. Miulla on myös oman isoäidin puutarhasta ihana matala rönsyleimu.
VastaaPoistaMinäkin yllätyin, kun luin jostain, että se on vanhimpia Suomen puutarhoissa kasvatettuja pionilajikkeita, Häivähdys. Tänä vuonna taitaa olla hyvä pionikesä :)
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, Maalaispuutarhan Marketta. Ne entisestä kodista mukaan nappaamani kasvit olivat juuri niitä joilla oli minulle henkilökohtainen tarina: synttärilahjoja, perintökasveja ja semmoisia.
Rönsyleimu on kyllä suloinen kukka. Itse tutustuin siihen vasta viime kesänä ja tykästyin kovasti. Tiedätkö onko niitä useampaa väriä?