Neljä vihreätä seinää

Kanttorilan puutarhaa ympäröi neljä vihreää seinää. Tänään olen ollut siitä iloisempi kuin koskaan aikaisemmin. Paikkakunnalla on nimittäin meneillään lasten pesäpallotapahtuma, joka kestää useamman päivän. Veret seisauttava kirkuna kuuluu läheisiltä urheilukentiltä aamusta iltaan. 2000 kisavierasta 3500:n asukkaan paikkakunnalla saa aikaan melkoisesti meteliä ja ruuhkaa. Mitään ei onneksi näy, kun pihaa suojaa näin kesäaikaan lehtevät puut ja pensaat..


Kolmion muotoisen tontin kärjessä on näkösuojana vihreä ulkorakennus..

Kadun puoleisella rajalla kasvaa siperianhernepensasaita. Tähän saakka sitä on leikattu, mutta vastedes se saa minun puolestani vapaasti kasvaa.

Villinä ja vapaana on vuosikymmenet rehottanut myös talon suuntainen kuusiaita. Ylikasvaneena se tietenkin varjostaa, mutta myös suojaa rakennusta tuulilta ja varastoi lämpöä hedelmäpuiden iloksi.

Ainoa harmi kaltaiseni metsänpeikon kannalta on läntinen naapuri, jonka rakennukset ovat kauan sitten olleet samaa pihapiiriä. Siksi vanha päärakennuskin on kiusallisen lähellä meidän taloamme (tosin eiliset vieraamme totesivat, että kaupunkilaisten mittapuulla tilaa on ruhtinaallisesti). Itse silti odotan hartaasti aikaa, jolloin tuo hitaasti kohoava kasvihuoneemme peittää näkymän naapurin pihakeinuun ja pääsen muutenkin kunnostamaan tuota reunaa pihasta. Se onkin ainoa suunta, jonne en ole pykännyt edes perennapenkkiä.

Etenee kuin etana

Viime kesänä perustamassani perennapenkissä värimintut ilahduttavat pörröpäisen näköisillä kukillaan. Taustalla hopeanvärinen koiruoho (eli maruna eli mali. Rakkaalla lapsella on taas monta nimeä) on venähtänyt luvattoman korkeaksi. Sen aion siirtää heti, kun jaksan ja sopiva paikka löytyy.

Vointi alkaa hiljakseen parantua. Kiitos kaikille kannustaneille. Haavat sisuskaluissa alkavat vaihteeksi umpeutua. Kestää kuitenkin tuskastuttavan kauan ennen kuin jaksaminen palautuu tästä edes normaalille kohtalaisen kehnolle tasolle. Punasoluni ovat kuulemma jostain syystä kutistuneet, eikä hemoglogiini tahdo nousta millään.

Kasvihuoneprojekti sentään on edennyt seuraavaan vaiheeseen. Hiki hatussa mies on kärrännyt soraa ja nyt kymmenen neliön kuoppa alkaa olla täynnä. Sitten kuulemma laatat paikoilleen ja sen jälkeen päästään viimein kokoamaan tuota varsinaista kasvihuonetta, joka on lionnut pihamaalla sateissa koko kesän nin, että pahvit ovat melkein jo kuoriutuneet elementtien päältä.

Nämä kaksi projektia olisi tarkoitus saattaa tänä kesänä valmiiksi. Taitavat olla suurin piirtein puolitiessä kummatkin. Sorakasan madaltaminen on miehen heiniä. Minä keskityn tuohon multaan...kunhan tästä taas tokenen. Punainen ämpäri lojuu tuolla siksi, että en ole enää pitkään aikaan jaksanut työntää täysiä kottikärryjä. Kätevämmin multa kulkee muovisangoillla.

Kurpitsavyöry

Heti, kun silmä välttää, kasvimaalla ryöpsähtää suurikokoisiksi sangollinen kesäkurpitsoita. Meillä on maassa tällä hetkellä kuusi kasvia. Tähän aikaan kesästä tilanne täytyy käydä tarkistamassa päivittäin. Muuten käy kuin eilen.

Kävimme naapurikaupungissa asioilla. Reissuun tuhraantui kolme tuntia ja niin paljon voimia, etten enää illalla jaksanut kasvimaalle. Seuraavana aamuna kiireellistä poimittavaa löytyi tuon verran (yhdeksän isoa hedelmää) Pienempiäkin olisi ollut, mutta noidenkin jatkosijoituksessa on tarpeeksi pähkäilemistä.

Ehkä pitäisi viimeinkin ahdistua uudelleen kokeilemaan säilömistä. Aiemmat kokeiluni eivät ole oikein makuhermoja hivelleet, mutta jospa nyt onnistuisin yllättämään itseni..

Kirjaostoksia

Tilasin nettikaupasta pari alekirjaa. Anssi Krannilan ja Anne Paalon Omenapuuta olen katsellut sillä silmällä sen ilmestymisestä lähtien. Nidottuna ja alehintaisena maltoin sen viimein hankkia, eikä kaduta yhtään. Sisältö on selkeää ja kiinnostavaa. Ohjeet ymmärrettäviä ja teksti sujuvaa. Kuvia olisin toivonut lisää, mutta toki se olisi varmasti nostanut kirjan painokuluja.

Tuo toinen, Roderick Dixonin kokoama 1000 parasta pikkusuolaista olisi saanut jäädä hankkimatta. Koska inhoan suunnattomasti ruuanlaittoa, ahdistun moiseen puuhaan vain pienen pakon, kuten vieraiden tulon, kannustamana. Makeita leivonnaisia suositumpia näyttävät nykään (ainakin minun tuttavapiirissäni) olevan suolaiset tarjottavat. Siksi ajauduin valitsemaan tuon kirjan.

Varmasti siitä innostueemmalle ja kokeneemmalle kokille olisikin iloa. Minä tulin lähinnä pahalle tuulelle. On nimittäin raivostuttavaa selailla reseptikirjaa, jossa vähintään joka kolmas ohje sisältää aineksia, joista en ole kuullutkaan tai ruokalajin nimi on jotain, joka kalskahtaa minun korvissani ortopediselta sairaudelta.

Toki tältäkin paikkakunnalta tarvikkeet munakokkelivoileipiin löytyy, mutta niitä olisin osannut valmistaa ilman ohjettakin. Suurin osa noista resepteistä sisältää kuitenkin aineksia, joita ei tämän paikkakunnan kahdesta ruokakaupasta löydy, joten jos en keksi ketään, jolle se sopisi lahjaksi (enkä todennäköisesti keksi, kun en ole nykyään enää juuri kenenkään kanssa tekemisissä) niin pikapuoliin on blogissa tiedossa kirja-arvonta. Täytyy vaan ensin selailla hyllyä, mitä muuta ruokaan tai puutarhaan liittyvää ylimääräistä sieltä löytyisi.

Helteisiä päiviä, tukahduttavia öitä

Tuntuu, että päivät ovat olleet jo viikkoja helteisiä ja yöt kuin tropiikissa. Viileät päivät paahteisten välissä eivät ehdi haihduttaa rakenteisiin varastoitunutta lämpöä. Sisällä talossa on ilma tukahduttava. Sydän ei tahdo jaksaa jatkuvaa hellettä.

Kissat ja koirat luikahtavat vähän väliä keittiössä avoinna olevasta ovesta kellariin vilvoittelemaan. Menisin itsekin, mutta olen jo pitkään ollut niin heikossa kunnossa, etten jaksa portaita sinne alas ja takaisin.

Verta on vuotanut sisuksista pian kolme viikkoa. Lääkäriin pitäisi mennä, mutta en tahdo. Olen niin lukuisia kertoja elämäni aikana hakenut apua turhaan. Mieluummin lojun omalla sohvallani puolitajuttomana kuin sairaalan ensiavussa tai osastolla, mistä ei ole vielä yhteenkään vaivoistani parantavaa hoitoa löytynyt.

Puutarhatöistä on turha nyt haaveillakaan, kun lapiokin painaa tonnin (uskokaa pois, kokeilin eilen) mutta haaveilenpa kuitenkin. Paljon taimia on vielä istuttamatta. Yksi uusi penkkikin pitäisi vielä tänä syksynä perustaa. Kesä kuluu pelottavan vikkelästi (mahtaakohan aika kulkea kesäkuukausina nopeammin kuin talvella. Siltä minusta ainakin tuntuu).

Kesäkurpitsoita kypsyy kassikaupalla. Onneksi mies vie niitä mielellään tuttaville. Omputkin alkavat punastella.

Posti toi tänään kaksi pulloa Frantsilan Nokkostippoja. Siunattu internetti! Ilman verkkokauppoja ei tällainen maaseutuasukas tuollaisia tuotteita ilman pitkää kaupunkireisua mistään saisi. Ne postin tuomat kirjatkin, joista hiljan mainitsin, ovat vielä päivittelemättä. Jaksaisinkohan napata kuvan ja postata niistä illalla..

Kaikesta huolimatta kaunis

Ritarinkannukseen iski tauti tai ötökkä, joka tärveli täysin kehittymässä olevat kukinnot. Kasvi ei lannistunut, vaan kasvatti tuollaisen kauniin, mutta kaikkea muuta kuin jaloritarinkannuksen näköisen kukan.

Jostain syystä se koskettaa ja liikuttaa minua syvästi. On lohdullista, että vioittunut, sairas ja vahingoittunut ei olekaan pelkästään ruma tai säälittävä, vain erilainen ja kaikesta huolimatta kaunis...

Koreanyrtti-iiso

Pikkusisko kasvatti näitä tänä keväänä siemenestä. Lehdet tuoksuvat houkuttelevasti lakritsilta ja varret pysyvät tanakasti pystyssä. Koreanyrtti-iisoa käytetään kuulemma myös mausteyrttinä. Vielä en ole keksinyt mihin ruokaan uskaltaisi kokeilla. Käsittääkseni näitä on myös sinikukkaisina. Tykkään.

Kukkivia köynnöksiä

Norjan hirvittävien uutisten äärellä kukista vouhottaminen tuntuu aika toisarvoiselta. Toisaalta juuri ihmisen pahuuden, järjettömältä vaikuttavan kärsimyksen ja maailmaa valtaavan kauheuden vastapainoksi tarvitaan mahdollisimman paljon kaunista. Muuten en ainakaan minä jaksaisi jatkaa tätä elämää..

Kierros puutarhaan tuotti tänään kuvia kukkivista köynnöksistä. Ylimpänä nopeakasvuinen ja helppohoitoinen ruusupapu. Keskimmäisenä liuskamiinanköynnös ja alinna tuoksuherne.

Kyssäkaalireseptit talteen

Nämä reseptit eivät ole omiani. Olen poiminut ne ties mistä. Kun kyssäkaalia näyttää nyt meidän maassamme kypsyvän melkoisia määriä, laitan nämä ohjeet itselleni tänne muistiin, jotta tarvittaessa löydän ne. Ehkä joku muukin löytää niistä sopivan.

Jos jollakin lukijoista on tiedossaan kiva kyssäkaaliresepti, niin ilolla vastaanottaisin lisää..Mihinkään monimutkaiseen en tosin uskalla ryhtyä. Nämä ovat mukavan simppeleitä.

Kyssäkaaliletut

1 kg kyssäkaalia
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
2 munaa
suolaa
pippuria

Kuori kyssäkaali ja ja raasta se. Sekoita raasteen joukkoon jauhot, sooda ja munat, ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Paista.


Omenakyssäkaalipaistos

2 kyssäkaalia (noin 1 kg)
2 sipulia
1 valkosipulinkynsi
1 rkl rypsiöljyä
1 tlk (400 g) tomaattimurskaa
4 dl vettä

kasvisliemikuutio tai vastaavasti kasvisfondia
1 tl fenkolinsiemeniä
1,5 dl punaisia linssejä
2 omenaa
2 tomaattia
1 rkl hunajaa
suolaa
mustapippuria
tuoretta lipstikkaa tai timjamia

• Kuori kyssäkaalit ja sipulit. Kuutioi kyssäkaalit ja hienonna sipulit.
• Lohko tomaatit ja omenat.
• Huuhtele linssit siivilässä.
• Kuumenna öljytilkka paksupohjaisessa kattilassa. Kuullota sipuleita ja kyssäkaalia hetken aikaa lastalla käännellen. Lisää muut ainekset pataan luettelon mukaisessa järjestyksessä. Sekoita ja hauduta pataa puolisen tuntia.
• Tarkista maku ja lisää tuoretta yrttiä
  

Kuorrutettu kyssäkaali

• 600 g kyssäkaalia
• 2 l vettä
• 4 tl suolaa
• voita
• 2½ dl juustoraastetta
• persiljaa

1. Kuori kyssäkaalit ja leikkaa ne ½ cm:n paksuisiksi viipaleiksi.
2. Kiehauta vesi ja suola.
3. Keitä kaaliviipaleet pehmeiksi, n.30-40 minuuttia.
4. Valuta viipaleet ja lado ne voideltuun uunivuokaan.
5. Levitä päälle juustoraaste ja kuorruta 250 asteen uunilämmössä, kunnes juusto on saanut kauniin värin.
6. Ripottele päälle hienonnettua persiljaa.

Ulkotakka

Tämmöiseen kapistukseen isäntä ihastui niin, että sitä piti Tuurin kyläkaupalta asti lähteä hakemaan. Se on kuulemma ulkotakka. Näyttää minusta jättikokoiselta lyhdyltä.

Koristepossukin taustalla ihmettelee. Tuon possun koiranpentumme näki tänään ensimmäistä kertaa ja oli hyvin vakuuttunut, että se on elävä ja mahdollisesti vaarallinen.. Samaa mieltä olivat vanhemmat koiramme viime kesänä, kun sen hankimme.

Sää ei tällä hetkellä suosi käytännön kokeilua, mutta tuolla sisällä on ritilä, jonka päällä voi grillata. Sitä pitänee kokeilla, kunhan sade lakkaa.

Puolpaistetta ja puolikuntoisuutta

"Millaista säätä ne lupailee huomiseksi", kysyin puolisolta pari päivää sitten. "Sellasta puolpaistetta", vastasi mies tarkoittaen puolipilvistä.

Nyt ei kyllä ole puolivilvistä vaan taivas pyyhkiytyy vähän väliä aivan kirkkaaksi ja aurinko paistaa, kunnes parin tunnin päästä pilvet kiirehtivät takaisin roiskaisten kunnon kuuron kuivumisen alkuun päässeille pyykeille tai nurmikolle huilaamaan unohtuneelle ruohonleikkurille.

Tällainen sää on armollinen tautiselle. Eipähän tarvitse potea kovin suurta harmitusta tai huonoa omaatuntoa, kun sää ei ole otollinen puutarhassa puuhastelulle. Meikäläisestä ei ole moneen päivään ollut ruohonleikkuuhommiin, eikä juuri muuhunkaan. Veri pyrkii taas ulos molemmista päistä ja olo on niin hutera, että näytän naapureiden mielestä varmasti humalaiselta hoipperoidessani pitkin pihaa.

Veden ja lämmön vaikutuksesta kaikki kasvaa ihan kohisten. Muutama unikkokin on putkahtanut kuin tyhjästä ja auennut viime yön aikana. Kyssäkaaleja, kesäkurpitsoita, sokerihernettä ja härkäpapua on kohta niin paljon, että pitää alkaa miettiä säilöntätapoja.

Mies kävi eilen ostamassa puutarhaan kauniin uuden kapistuksen ja posti toi kaksi kivaa kirjaa, mutta niistä kirjoitan erilliset postaukset, kunhan kuvankäsittelyohjelma suostuu yhteistyöhön. Sillä(kin) on huono päivä.

Harmittaa, kun en älynnyt kylvää pinaattia. Kasvissyöjälle raudan saanti on muutenkin vähän kimurantti juttu - varsinkin, jos sattuu potemaan tämmöistä imeytymishäiriötä ja verenvuototaipumusta kuin minä (eikä vatsa kestä luontaistuotekaupankaan rautavalmisteita). Nokkonen on tietenkin hyvä, rautapitoinen ruokakasvi myös. Saisinkohan taivuteltua pääkokin nokkoslettujen tai nokkosfetapiirakan valmistukseen. Taidanpa kokeilla..

Pensaanvieroksuja

Joku aikaisemmista Kanttorilan asukkaista on mitä ilmeisimmin pitänyt puskista. Minä en. Ennen tänne muuttoa olin varsinainen pensaanvieroksuja. Nyt alan sentään hieman arvostaa niiden merkitystä puutarhan struktuurin (hahmon, muodon, korkeuserojen? Mikä lienee asiallinen ilmaisu?) antajana.

Syreenien ja siperianhernepensasaidan lisäksi pihaa hallitsee nämä kahdessa yläkuvassa näkyvät angervot. Alemman kuvittelen tunnistaneeni rusopajuangervoksi ja siitä jo melkein tykkään - varsinkin, kun se tarjoaa mukavasti tukea siellä täällä pihan seinustoilla villinä kasvaville vadelmille, joista löytyy loppukesällä herkullisia marjoja.

Alimmaisen kuvan pensas on päässyt suosiooni tuoksumalla ihanasti erityisesti iltaisin. Noiden kukkien ja sen tuoksun perusteella joku tunnisti sen jasmikkeeksi, mutta käsittääkseni niitäkin on montaa eri lajia, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä niistä se voisi olla. Korkea se joka tapauksessa on, vähintään kolme metriä.

Salaattifenkoli

Jaa-a, tuleekohan tuosta syötävää...Salaattifenkolia en ole koskaan aiemmin kokeillut. Itse asiassa olen maistanutkin vain kerran ja silloinkin luulin sitä julmetun suureksi keitetyksi sipuliksi ( maku oli kyllä parempi, eikä tullut vatsa kipeäksi niin kuin sipuleista)

Suurin osa fenkolin taimistakin tärveltyi ja taisin kylvääkin ne hieman liian myöhään, kun laitoin laatikkoon huhtikuulla. Muut ovat vielä pienempiä kuin tuo, mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä..ja siemeniäkin on jäljellä, jos vaikka huvittaisi kokeilla ensi vuonna uudestaan..

Kukkapenkistä katsottuna..

Asioita voi katsoa niin monella tavalla. Voi kiinnittää huomionsa puutteisiin, virheisiin ja vajavaisuuksiin. Voi sulkea pois näkökentästään kaiken, mikä ei sovi omiin ihannekaavoihin...tai voi yrittää nähdä ympärillään sen kauneuden, joka rikkaruohoisessakin puutarhassa, jopa harmaana päivänä on nähtävissä...

Sokerimaissi

Sokerimaissin taimikasvatus ei keväällä mennyt ihan putkeen. Olin suunnitellut esikasvattavani ne kasvihuoneessa, mutta sehän ei ole pystyssä vieläkään...ja sitten tuli se pienoinen tuulikatastrofi...Muovihuoneeni kaatui ja suurin osa sokerimaisseista katkesi.

Muutama jäi kuitenkin istutettavaksi ja pari viikkoa sitten löysin tavaratalon puutarhaosaston loppuunmyynnistä muutaman (näivettyneen ja keltaisen) lisää. Nämä itsekasvatetut näyttävät sateiden ansiosta yllättävänkin hyvinvoivilta ja kasvattelevat jo kukkia.

Olen istuttanut maissit samaan penkkiin härkäpapujen ja kesäkurpitsojen kanssa. Sitä yhdistelmää jotkut intiaaniheimot ovat kuulemma suosineet ja kutsuneet nimellä "kolme sisarta".

Siinä pavut keräävät typpeä myös kumpanuuskasveilleen. Kesäkurpitsat varjostavat maata niin, että kosteus säilyy paremmin ja rikkaruohot pysyvät poissa. Maissit puolestaan kurkottelevat korkealle toisten yläpuolelle ja taitavat olla eniten hyötyvä osapuoli..

Tuulipölytyksen varmistamiseksi maissit suositellan istuttamaan neliömuodostemaan. Minun taimeni riittivät vain kolmioon. Saapa nähdä onnistuuko pölytys ja ehtivätkö tähkät kypsyä.

Yksivuotisia

Yksivuotisia kukkia on kiva kylvää ja istuttaa sinne, minne jostain syystä on jäänyt aukkopaikkoja tai uuden penkin täytteeksi, kunnes sinne saa hankittua toivomansa perennat.

Olen luullut, että pioniunikkojen kasvattaminen on helppoa. Edellisen kodin pihalla roiskin siemeniä keväisin vähän sinne ja tänne ja komeasti ne kasvoivat. Toisin on täällä. Siemenet ovat itäneet huonosti ja unikoista tulee surkean pikkuisia. Tuo yläkuvan kukka kasvaakin siskoni puutarhassa.

Auringonkukat ovat mielestäni kukista kesäisimpiä. Viime vuosina olen kasvattanut lähinnä matalia, haarovia lajikkeita. Parina viime vuotena ihan vaan isossa sinkkipaljussa. Tänä vuonna muoto näyttää jotenkin epämääräiseltä, mutta kukkien väri on minusta ihana.

Leijonankitoihin olen jäänyt koukkuun. Viitisen vuotta sitten kokeilin ensimmäistä kertaa kerätä siemeniä taimikaupasta hankituista matalista kukkasista. Niiden esikasvattaminen oli helppoa ja kukkivat pitkään ruukuissa ja amppeleissa.

Täällä asuessa olen ryhtynyt kasvattamaan korkeampivartisia leijonankitoja, jotka ovat näyttävämpiä penkissä. Väriyhdistelmät ovat samankin kukan kukinnoissa joskus aika räiväkkkäitä. Tänä vuonna tuli yllättävän harmonisia sävyjä.

Ihana kyssis

Neljä päivää sitten kyssäkaalit olivat vasta tuon kokoisia. Nyt ne alkavat olla syöntikoossa. Huomenna maistetaan.

Jostain syystä poden aika ajoin suoranaista himoa joihinkin kasviksiin. Porkkana-addiktiolleni olen jo löytänyt selityksen. Monet muutkin kroonisesta anemiasta kärsivät kuulemma himoitsevat sitä (vaikkei siinä ole edes rautaa). Mikähän selittäisi voimakkaan mieltymykseni kyssäkaaliin ja tilliin?

Kiertokävely osa 2: Lupausta

Kai kukkapenkkien perimmäinen tarkoitus on kasvaa reheviksi ja näyttäviksi. Aika usein tuntuu, että meidän pihalla ainoa, mikä kasvaa reheväksi on nurmikko ja rikkaruohot.

Ehkä juuri siitä syystä tykkään uusista perennapenkeistä niin kovasti. Ne ovat vielä täynnä lupausta. Taimet ovat pieniä. Suunnitelmissa ja unelmissa ne voi kuvitella suuriksi, symmetrisiksi ja penkissä harmoniseksi kokonaisuudeksi. Todellisuushan sitten lopulta on kuitenkin toinen - ainakin täällä meillä.

Kiertokävely Kanttorilan puutarhassa jatkuu tänään portista suoraan eteenpäin kujaa, joka joskus on ollut osa yleistä tietä. Tänä kesänä väsäsin sen päähän kolmion muotoisen perennapenkin, joka alkaa nyt olla täynnä taimia ja rikkaruohotkin pyrkivät jo reunaa ylös. Enää siitä ei siis naapurinkaan omalle pihalleen kannata yrittää kurvailla - vaikka aiemmin paikalla rehottanut nokkosryteikkö taisi jarruttaa kulkijoita vieläkin tehokkaammin.

Vasemmalle jää vihreä, hirsirunkoinen ulkorakennuksemme ja oikealle, varsinaiselle piha-alueelle pääsee kahdesta portista. Ensimmäinen kulkee suurten puiden välistä ja toinen syreenipensaiden muodostaman luonnollisen kaaren alta.


Näkymä talolta tuon pienen syreeniportin kautta navetalle taitaa olla syreenien kukkimisen aikaan lempikohtani koko puutarhassa.

Huisi puutarha

Alppipiikkiputki

Tänään päästiin katsomaan aivan huikeata puutarhaa. Valitettavasti miehen kamerasta uuvahti akku ennen kuin hän ehti napsia kuvia laajemmista näkymistä. Vesiaihe lumpeineen, vanhoista heinäseipäistä sommitellut rakennelmat ja persoonallinen kivikkotarha olivat näkemisen arvoisia.

Ihan normikokoiselle omakotitontille oli saatu kauniisti sommitellen mahdutettua muun muassa kolme kasvihuonetta, useita luumu- kirsikka- ja omenapuita ja hyötykasvimaa.

Perennojen runsaus oli ihan uskomatonta ja kaikki kasvit niin komeita ja hyvin hoidetun näköisiä.

Pääsin näkemään tuon pikku paratiisin, kun kävin hakemassa entuudestaan tuntemattomalta myyjältä huutiksesta ostamani taimet.

On todella mukavaa, että jotkut ihmiset, jotka ovat rakentaneet ihmeen kauniin pihan, ovat valmiita jakamaan iloa muillekin esittelemällä sitä.


Nämä kuvien kasvit ovat kaikki tuosta Ilmajoella sijaitsevasta puutarhasta.

Kotiin palasin mukanani iso nippu uusia kasviaarteita. Huomenna istutellaan!

Vekkulit kiinalaiset

Inkiväärin lisäksi moni muukin näyttää eksyneen Kanttorilan puutarhaan etsimään tietoa gojista. Valitettavasti en vielä tiedä siitä paljoakaan. Ostin keväällä pari tainta sekä jiaogulania (alakuvassa) että gojipensasta.

Mainoksessa sanottiin, että gojipensaan pitäisi kestää ainkin 25 asteen pakkasia ja talvehtia Suomessa ulkona (no viime vuosina, näillä leveysasteilla, pakkaset ovat kyllä olleet kipakampia). Sitä voi myös kasvattaa ruukussa ja talvettaa esimerkiksi kellarissa.

Minä istutin kaksi taintani vanhoihin (pohjasta rikkinäisiin) sinkkiämpäreihin. Pensaiden koosta muistan lukeneeni, että ne kasvaisivat noin metrin levyisiksi ja hieman leveyttään korkeammiksi. Viihtyvät kuulemma ravinteikkaassa kasvualustassa ja hyvin aurinkoisessa paikassa.

En tiedä pitäisikö niitä aika ajoin leikata, mutta minun kasvini kasvattavat pitkiä, rentoja oksia, jotka riippuessaan ämpärin reunojen yli lamoavat pitkälle maahan saakka. Jos leveys lasketaan lamoavien oksien kärjestä kärkeen, leveyttä pensaalla on varmasti jo vähintään puolitoista metriä. Keskeltä kasvaa sitten pystyjä, uusia versoja.

Aika niukasti olen muistanut kastella. Istuttaessa lannoitin kanankakalla, Näyttävät siltä, että kaipaisivat hieman enemmän vettä. Marjoja voi kuulemma odottaa aikaisintaan ensi vuonna. Syksyllä olen ajatellut istuttaa ne maahan, koska en usko onnistuvani minkään talvettamisessa kellarissa, kun en ole koskaan sellaista kokeillut. Sitäpaisi suuret ruukut ja pensaat ovat hankalia raahattavia.

Jiaogulanin kastelun olen välillä unohtanut kokonaan, eikä se paljon vettä saa edes sadesäällä, kun sattuu riippumaan räystään alla. Heti, kun olen muistanut kastella, se kyllä on hurahtanut äkkiä kasvuun.

Lehdillä väitetään olevan edullisia terveysvaikutuksia. Niistä voi tehdä teejuomaa tai syödä pari lehteä päivässä sellaisenaan. Maku oli minulle positiivinen yllätys, aika voimakas, mutta mukavalla tavalla aromaattinen. Jiaogulanin voi talvettaa sisällä, viileässä, mutta valoisassa tilassa. Se ei kestä kunnon pakkasta .

Lamopeikonkello

Lamopeikonkellon kukka on erikoisen kaunis. Harmi, etteivät ne koskaan nosta kukintojaan kaiken kansa ihailtavaksi. Kellon sisälle on kurkattava, jos mielii nähdä ihmeellisen hienon värityksen.
Kasvatin näitä viime kesänä siemenestä. Silloin eivät vielä ehtineet kukkia. Nyt kukkivat, vaikka jäivät toistaiseksi matalammiksi kuin niiden ymmärtääkseni pitäisi kasvaa.

Malva

Ruusumalvana sen ostin, mutta saattaa ihan hyvin olla myskimalvakin. En erota niitä toisistaan.

Jotkut tahtovat tuntea kasviensa latinankieliset nimetkin. Toisille riittää, että ne ovat kauniita. Itse taidan sijoittua ääripäiden puoliväliin. Osa perennankasvatuksen viehätystä on lajien tunnistaminen ja tiedon hankkiminen niiden kasvatuksesta ja historiasta.

Yllättävän paljon näyttää vaan painetuissakin teksteissä olevan ristiriitaista tietoa kasvupaikkavaatimuksista ja jopa lajien ulkonäköominaisuuksista. (Väriminttua, esimerkiksi, hankin taimikaupasta kolmeen kertaan ja istutin kostealle paikalle, kuten kirjassa neuvottiin. Kaikki kolme kuolivat. Täällä uudella pihalla, rutikuivassa ja paahteisessa paikassa se kasvaarehottaa tyytyväisen näköisenä.)

Sekin tietysti omalla tavallaan tekee puutarhaharrastuksesta mielenkiintoisemman, että vain kokeilemalla saa selville, mikä omalla pihalla menestyy ja millaisella kasvupaikalla.

Tahatonta kauneutta

Joskus se, että antaa tilaisuuden, jättää hoitamatta, luopuu hallitsemasta., lakkaa suunnittelemasta, tuottaa yllättävän hyvän lopputuloksen. (Niin puutarhassa kuin elämässä yleensäkin).

Tällä tontilla kukkaa pukkaa joka nurkalla heti, kun ruoho jää leikkaamatta. Pariin paikkaan olemme tieten tahtoen jättäneet hoitamattomia alueita, jotta perhosille, mehiläisille ja muille öttiäisille riittäisi ruokaa.

Dilemma syntyy silloin, kun jokin ihana kasvi ilmaantuu paikkaan, josta kaiken järjen mukaan kannattaisi ruohonleikkurilla ajaa. En millään hennoisi, mutta typerältähä ne yksittäiset korkeat tuppaatkin näyttävät keskellä lyhyttä nurmea.

Onneksi pensaiden juurella on aika paljon tilaa. Siellä kaikki saa rauhassa rehottaa. Alakuvassa suurimman syreenipuskan alustaa. Kauniimpaa en olisi saanut aikaan istuttamallakaan.

Ei oo syksy!

Kääk! Ei ole syksy. Miksi meillä syyssädekukat jo kukkii!??!

Aina vaan punaista..

Mätäspaunikko on nimeltään se mehikasvi, jota en eilen muistanut. Tuo yläkuva on siitä. On kuulemma rahapuun sukulainen. Talvenkestävyydestä en vielä löytänyt tietoa.

Alempi punastelija on verbena, eli rautayrtti. Se on yksivuotinen, mutta ihastuin siihen niin kovasti, että aion yrittää ensi keväänä kasvattaa sitä siemenistä. Sitä on ennen käytetty lääkeyrttinä ja vampyyrien torjuntaankin se kuulemma kelpaa - ainakin, mikäli tällä hetkellä televisiosta tulevaan "Vampyyripäiväkirjat" -sarjaan on uskomista. Kokeilen heti, jos vampyyrejä sattuu näkymään. Onhan sitä hyvä varautua kaikenlaiseen ;-)

..eikä tosiaan loppuneet ne harmit eilen siihen. Iltamyöhällä huomasin vielä, että punaisen automme lokasuojaan oli ilmestynyt melkoinen naarmu. Maalijäljistä päätellen siihen oli joku pökännyt valkoisella autolla ja hiertänyt jonkin aikaa mustaa puskuriaankin... Onneksi meidän automme ei tosiaankaan ole uusi. Sitäpaitsi vielä pahemmalta näyttää punainen maali valkoisella pohjalla kuin valkoinen naarmu punaisessa.

Mikä päivä!

Tänään on taas sattunut ja tapahtunut yhdelle päivällä ihan riittävästi. Aamulla lähdettiin käymään kyläkauppa Keskisellä. Hyvässä seurassa reissu oli mukava, vaikka kaupalla väkeä olikin niin, ettei sekaan meinannut mahtua ja tuskastuttava helle.

Itse kaupasta ostin mustia, suorakaiteen muotoisia rakennussaaveja kasvihuoneeseen multa-astioiksi ja puutarhapuolelta kesäkulleron, pensasmustikan ja jännittävän näköisen mehikasvin (?), jonka nimi oli niin vieras, että en nytkään muista sitä.

Kotimatkalla ikävyydet sitten alkoivat. Ensin osuimme paikalle, kun risteyksessä oli juuri rysähtänyt. Pakettiauto ja henkilöauto olivat törmänneet toisiinsa ja jälki näytti pahalta. Toinen auto savusi vielä, mutta väkeä oli jo paikalla sen verran, että emme viitsineet mennä sekaan tien tukkeeksi ja hälytysajoneuvojen tielle. Myöhemmin kuulimme, että viisi ihmistä oli loukkaantunut.

Kotiin tultuamme laskin kukkaroni auton konepellille, kun kannoin ostoksia sisälle - ja unohdin sen siihen. Ei sitä huomannut puolisokaan, joka pikapuoliiin lähti autolla viemään koiria metsään lenkille.

Maantiellehän se kukkaro oli pudonnut heti ensimmäisessä mäessä ja mutkassa. Onneksi sen löysi ihminen, joka näki vaivaa palauttaakseen sen tohelolle omistajalle. Harmittaa silti mokoma huolimattomuus ja toisille tuotettu vaiva...

Aina sanotaan, ettei kaksi ilman kolmatta. Toivottavasti riittävän isosta harmista käy se, etten jostain syystä pääse lainkaan kommentoimaan bloggerin blogeja. Olen käynyt kokeilemassa jo ties kuinka monilla sivuilla. Isompia harmeja en nyt kaipaa.

Uusi paras kaveri ja puutöitä

Miehellä alkoi tänään kesäloma ja heti alkoi tapahtua. Kaksi vuotta leikkaamista odotelleet omenapuut tuli parturoitua. Omppupuitahan voi ihan hyvin leikata tähänkin aikaan vuodesta - varsinkin, jos poistettavat oksat ovat kuolleita. Ainoastaan kukkimisaikaan ne on parasta jättää rauhaan.

Minä en yleensä tykkää koneista lainkaan. Tuosta keltaisesta tyypistä tuli kuitenkin paras kaverini kertaheitolla, kun siihen tänään ensimmäistä kertaa tutustuin.

Ikinä ennen eivät edes muovimatot ole meillä pesun jälkeen kuivuneet vajaassa parissa tunnissa. Tänään tuli sekin ihme koettua, kun aurinko paahtoi ja lämpömittari näytti kahtakymmentäyhdeksää.

Mattopyykki tuolla härvelillä oli niin hauskaa, että tuskin maltan odottaa seuraavaa poutapäivää. Huomiseksi säätiedotus, harmi kyllä, lupailee ukkosta ja me kun olimme suunnitelleet vihkivämme siskolikan ja lankomiehen kanssa käyttöön lahjaksi saamamme kaasugrillin.