Ministeri kainalossa

Taivaalla vilkkuu harvinainen valoilmiö. Vilkkumiselta se lähinnä tuntuu, kun tunnin välein sataa ja paistaa. Juuri kun olet saanut kiskottua kumpparit jalkaan ja villaista niskaan, peittyy sininen taivas harmauteen ja sylkäisee sadekuuron niskaan. Pah.

Viimeiset kukkasipulit sain sentään maan multiin äsken. Mikä siinä onkin, että joka vuosi päätän, että tänä syksynä en enää osta lisää, tilakin jo loppuu, mutta aina vaan iskee himo ja hinku puutarhamyymämälöiden mainoslehtiä selaillessa.

Tällä kertaa kävi vielä niin pöhkösti, että kun oltiin palailemassa siskon luota , naapurikaupungista, Korpikankaan sipulit mukana, bongasin paikallisen kukkakaupan pihalla Blomqvistin taimiston myyntiauton.

 Eikun apukuskin paikalta ääniohjauksella jarrut pohjaan ja ostoksille. Kotiin tulin Ministeri kainalossa (kärhö) ja Korpikankaalta tilattujen liljojen sekä kultasahramien lisäksi Annelinde ja Black Hero tulppaaneita & mustan persianpikarililjan sipuli kassissa. Pitihän ne ostaa, kun olivat tarjouksessa.. Kun nyt vaan keväällä muistaisin minne ne kiireessä kuoppasin, kun en ollut lainkaan moisia istutuksia suunnitellut. Ei olisi enismmäinen kerta, kun kitken pois jotain vahingossa.

Vielä olisi paljon hommia ennen talven tuloa. Haravoimisesta en haaveilekaan ja ruohokin saa jäädä pitkäksi, kun ei sen paremmin leikkurilla kuin emännällä ole voimia pitkäksi venähtäneen, alati märän, heinikon leikkuuseen.

Valkosipulit pitäisi vielä saada maahan ja ruukut tyhjiksi. Tuntuu vaan niin keljulta riipiä täyttä päätä kukkivista daalioista varsia pois. Meillä kun ei ole halla haukannut vielä edes kesäkurpitsoita. Pakkanen ja lumi voi silti iskeä yhdessä yössä. Niinhän sillä on tapana.

Liian vilkasta

Kanttorilan puutarhassa on laiskan ja kipeän tarhurin lisäksi yksi ainoa vika: se sijaitsee aivan liian keskellä kylää.

Vastapäätä on ammattioppilaitos, jonka oppilaat tupakoivat portillamme, ajavat kaiuttimien nupit kaakossa, renkaat vinkuen, rallia ja heittelevät roskia pihaamme. Vastapäätä on kunnan vuokrataloja, joissa asuu sangen...hmm.. kirkasäänisiä lapsukaisia ja heitä komentavia vanhempia.

Ihan normaaleja elämän ääniä kaikki, mutta meikäläinen, viimeiset 20 vuotta maaseudun rauhassa asuneena, ei tahdo millään sopeutua tähän toisten läsnäoloon ja huomioonottamiseen (tai huomioonottamattomuuteen).

 Eilen aamulla Seitakoiraa pissatellessa odotti portilla kelju yllätys. Niiden vuokratalojen pihaa suojannut, pitkä ja ihanan korkea, pensasaita oli kaadettu ja nyt heidän keittiön ikkunoistaan on suora näköyhteys meidän pihaamme. Myös Seita oli silmin nähden järkyttynyt ja kommentoi tapahtunutta useammalla vuhhilla.

 Tänä aamuna matot tuntuivat vieläkin märemmiltä kuin eilen, vastapestyinä. Johtunee yökasteesta.

 Aviomiehellä kesäloma loppui viikon alussa, kuten niin monilla muillakin. Meikäläisellä olisi kyllä vapaata aikaa, kun vaan olisi voimia kaikkeen siihen mitä haluan tehdä.

Kasvihuone täytyy sentään mennä kastelemaan. Päivä on tänäänkin ihanan lämmin.

 

Paskamarja ja muita istutettavia

Ritarinkannus

Jossain vaiheessa kesää meikäläiseen iskee yleensä kyllääntyminen ja tappiomieliala. Tavallisimmin se pukkaa päälle muutaman päivän sadejakson jälkeen, kun rikkaruohot ovat veden tulosta innostuneena roihahtaneet kasvuun ja puutarhuri itse on kosteuden riehaannuttamine fibromyalgiakipuineen kipeä ja jäykkä kuin haravan varsi. 

Tänä vuonna sitä fiilistä ei jostain syystä ole vielä tullut. Olisikohan syynä se, että kesää joutui odottelemaan niin pitkään. Vieläkin tuntuu, että eihän tämä nyt vielä voi olla lopun alkua, kun vasta päästiin vauhtiin.

Tänään pitäisi istuttaa pari Last Tango -ruusupensasta....kunhan keksin, mistä löydän voimat kuopan kaivuuseen. Terttuseljallekin pitäisi etsiä paikka. Pelastin sen viisitoista senttiä pitkänä taimena, keväällä, vanhempien uuden kodin rutikuivasta kivikkopenkistä. Nyt se on puolimetrinen pensas ja kun eilen näin vanhempien naapurissa, kuinka kaunis se on marjaterttuineen, tuli kiire etsiä sille tontilta oikein edustava paikka. Sitten kasvaa meidänkin pihalla ihka oikea paskamarja.

Ihanaa. Sataa.

kutatyräkki ja keltaiset tulppaanit

Toukokuussa puutarhurin aika riehaantuu moninkertaiseen vauhtiin. Kaikki pitäisi ehtiä nyt ja heti. Myöhemmin kesällä on sitten aikaa köllötellä. Aikaahan tällaisella sairaseläkeläisellä olettaisi olevan moninkertaisesti normiväestöön verrattuna, mutta kun sitä kuluu huilaamiseen niin paljon, ei hommat aina oikein etene.

Olen yrittänyt lohduttaa itseäni, että tämän kesän jälkeen pitäisi suurimmat perustustyöt olla pulkassa. Ylläpitoon luulisi kuluvan huomattavasti vähemmän energiaa. (Miten naivia kuvitella, että tyytyisin mihinkään peruskylvöihin ja siistinä pitoon. Suurin osa puutarhapuuhailun viehätyksestähän syntyy juuri siitä, että saa suunnitella ja toteuttaa jotain uutta).

Välillä tuntuu, että tällä hetkellä meillä kasvaa joka penkissä lapio. Kunto on välillä niin huono, että työkalujen hakemiseen varastosta kuluisi ihan liikaa käytettävissä olevasta jaksusta. Siksi työvälineet pitää olla aina siinä, missä inspiraatio iskee.

Nyt alkoi sataa, enkä totisesti ollut harmissani, kun sain jättää totaalisesti villiintyneen kasvimaan esiin kaivamisen sikseen ja tulla sisälle bloggailemaan.

Meillä tehdään parhaillaan kylppäriremonttia ja piha on täynnä rakennusmiesten työkaluja, purkujätettä ja kaakelinpaloja. Onneksi on sentään muutama mukavan näköinen kukkapuska, joihin kääntää katseensa, kun juolavehnä ja remonttisotku ällöttää.

Kuinka rakastuin puutarhaan

Kasvoin kaupungissa, niin kuin myös äitini aikoinaan. Varhaisimmasta lapsuudestani muistan äidin kasvattamat, pahanhajuiset, samettikukat liian varjoisassa paikassa, autonrenkaan ympäröimässä penkissä.

Seuraava koti oli jo omakotitalo, mutta piha vain parinsadan neliön kokoinen. Pikkuriikkisestä kasvimaasta naapurin lapset kävivät kiskomassa porkkanat näkösälle ja saatuaan moitteita istuttivat ne takaisin naatit alaspäin.

Myös puolisoni kasvoi kaupungissa, mutta hän sentään oppi puutarhanhoidosta jotain, koska vietti kesiään vanhempiensa kanssa siirtolapuutarhamökillä. Sillä tietoudella pääsimme alkuun, kun ensimmäistä kertaa yhteisen kotimme pihalla ryhdyimme vihanneksia viljelemään.

Aluksi se oli puolison hommaa. Sitten innostuin minäkin ja lopulta koko pihan hoito jäi minun vastuulleni.Apua saatan saada , jos sinnikkäästi kinuan,mutta en välttämättä alkuunkaan oikeaan aikaan, enkä edes oikeassa paikassa.

Oma kiinnostukseni on laajentunut vihannesten ja yrttien parista yhä enemmän koristekasveihin. Valtava hinku olisi hankkia joka vuosi jotain uutta, perustaa istutusalueita, laajentaa edellisiä ja istuttaa uusia puita. Tilaa vielä olisi, mutta Akka-merkkisen puutarhakoneen jaksaminen on koetuksella..

Vielä tänä keväänä en kuitenkaan aio ryhtyä himmailemaan. Puutarha antaa niin paljon enemmän energiaa kuin ottaa, että niin kauan kuin jalka jotenkin nousee ja kädet toimivat, aion jatkaa kasvun ihmeestä nauttimisesta kädet kyynerpäitä myöten mullassa.

Operaatio Kasvihuone, vol 3: En usko ennen kuin näen

Kuukausi sitten Aviomies ystävineen ryhtyi (viimein) kasvihuoneemme pystytykseen. Puolitiehenhän se homma jäi ja nyt alan olla jo epätoivoinen. Aviomiehen kesytys on kuitenkin elämänmittainen projekti. Suurempaa huolta aiheutti se, että miehet havaitsivat pakkauksesta puuttuvan toisen liukuovipuoliskon rullat.

Kuukauden verran olen nyt lähetellyt sähköpostia kasvihuoneen myyneeseen (suomalaiseen!!) verkkokauppaan. Vastausta ei ole kuulunut ennen kuin eilen. Enpä totisesti voi ryhtyä kyseisen firman palvelun tasoa ja nopeutta kehumaan. Nyt pitäisi puuttuvien osien lopultakin olla matkalla. En silti usko ennen kuin näen...niinkuin en sitäkään, että meillä olisi kasvihuone pystyssä ennen lumien tuloa.

Sen olen ainakin tässä hommassa oppinut, että mitään sellaista projektia ei enää kannata puutarhassa aloittaa, mitä en omin voimin saa loppuun saatettua. Manguttuani noin kuukauden puolisoa kaivamaan säleikkövilliviineille SYVÄN istutuskuopan suivaannuin viimein eilen ja kaivoin montut itse. Eihän niistä syviä tullut, kun ei voimat riittäneet, mutta siellä ne viinit nyt istuvat ja toivon, että pärjäävät.

Nyt pitäisi mennä puuhun. Vanhempani ovat muuttamassa kaukaa tälle paikkakunnalle ja isä tulee huomenna tuttavansa kanssa tuomaan tavarakuormaa. Olisi kiva antaa muuttoapulaiselle omppukassillinen kotiin vietäväksi. Pulma on vaan siinä, että maahan pudonneet ovat matoisia. Parhaat omput riipuskelevat hävyttömästi neljän metrin korkeudessa ja tämänhetkisen kipulääkitykseni alaisena tulen sieltä.. hmmm.. pehmeästi leijuen alas ja tömähdän ilkeästi takamuksilleni märkään ruohikkoon, jos tikkaille kiipeän.

Kypsymistä ja odotusta

Brittiläisestä puutarhaohjelmasta opin viime viikolla, että daalioita on muutama vuosikymmen sitten pidetty sielläpäin rahvaanomaisina kukkina. Itse en niistä aiemmin ole perustanut, kun olen ollut laiska talvettamaan mitään kellarissa. Tämä kukkii nyt kuitenkin jo kolmatta kesää ja pidän siitä niin paljon, että pitänee hankkia pari lisää.

On oikeastaan mukavaa ja virkistävää, että vielä tässä iässäkin maku muuttuu, voi oppia uutta ja kypsyä.

Sokerimaissit pullistuvat lupaavasti. Tänään täällä sataa reippaasti, joten ehkä kuivuuskin nyt hellittää ja kasvit jaksavat taas kasvaa.

Meidän perheessä on tänään jännittävä ja ihmeellinen päivä. Ainoa sisareni, joka myös on jo kypsään ikään ehtinyt, on synnyttämässä esikoistaan. Ilo, huoli ja kiitollisuus sekoittuvat mielessäni suloiseksi sekamelskaksi. Enpä muista, milloin viimeksi olisin jotain näin innokkaasti odottanut. Kunpa kaikki nyt vaan sujuisi hyvin ja siskoriepukin selviytyisi jotakuinkin hyvävoimaisena koitoksesta..

Epämarttailua

Tänään ahdistuin itselleni hyvin epätyypilliseen toimintaan. Kesäkurpitsaa on nyt jaettu kaikille potentiaalisille vastaanottajille ja aina vaan niitä kasvaa, joten ryhdyin säilömään.

Tiedän, ettei se useimmille perheenemännille ole kummoinenkaan saavutus, mutta minä jouduin käyttämään melkein kaiken psyykkisen ja fyysisen energiani pelkästään keittiön esiin kaivamiseen. (Meillä on aina niin tolkuton siivo, ettei mihinkään hygieniaa edellyttävään voi ryhtyä ilman useamman tunnin raivaustoimia ja sittenkin tekeillä olevaan sörsseliin eksyy vähintään pari kissankarvaa).

Olin jo pilkkonut kurpitsat ja pessyt sekä kuumentanut tölkit, kun hoksasin, ettei kanelitankoja löydy mistään. Olin varannut esille kaksi reseptiä, joista toiseen tarvitaan kanelitankoja ja toiseen chiliä, eivätkä kasvattamani chilit ole vielä kypsiä. Sovelsin sitten hieman ja käytin tangon sijaan jauhettua kanelia.

Koko illan puuhattuani, pestyäni käteni vähintään kymmenen kertaa (koska aina välillä piti käydä selvittämässä jotain sotkua, jota kissat tai koirat järjestivät) ja tallattuani vahingossa kuoliaaksi sen hirmu ison hämäkäkin, josta hiljattain kerroin, istuin käsi poskella tuijottamassa aikaansaannostani: kaksi vaivaista purkkia säilöttyä kesäkurpitsaa.

Varmasti homma sujuu jouhevammin niiltä, jotka ovat tottuneet moiseen. Ehkä minäkin innostuisin, jos saisin tarpeeksi onnistumisen kokemuksia. Ruuanlaitossa turhauttavalta tuntuu se, että ison vaivan tuotoksena on ateria, joka minun kokatessani ei yleensä kummoistakaan makunautintoa tarjoa. Jos joskus satun onnistumaan, tuntuu silti, ettei hetken nautinto ole kaiken sen sotkun, vaivan ja tiskin arvoista...

No, huomenna olisi tarkoitus silti kokeilla toistakin kurpitsareseptiä ja kunhan chilit kypsyvät, äherrän vielä muutaman purkin tuota itämaista versiota. Saa nyt sitten nähdä kuka ne syö, vai kostutetaanko niillä kompostia.

On se kumma, ettei ihminen kykene muuttumaan, vaikka tahtoisi. Minä haluaisin kovasti jo nykyään olla keittiötöistä ja muista huushollihommista nauttiva ihminen, kun työelämän haasteet ovat valitettavasti jääneet taa. Pelkkä tahdonvoima ei taida silti tämmöisestä epämartasta keittiöihmettä kehittää.

Tässä se huomiseksi suunnittelemani, mukavan simppeliltä kuulostava resepti.

'Kurpitsapikkelsi

1 osa etikkaa
2 osaa vettä
2 osaa sokeria
jonkun verran tilliä

Kuumenna liemi ja kaada pilkottujen kurpitsojen päälle

Mikä päivä!

Tänään on taas sattunut ja tapahtunut yhdelle päivällä ihan riittävästi. Aamulla lähdettiin käymään kyläkauppa Keskisellä. Hyvässä seurassa reissu oli mukava, vaikka kaupalla väkeä olikin niin, ettei sekaan meinannut mahtua ja tuskastuttava helle.

Itse kaupasta ostin mustia, suorakaiteen muotoisia rakennussaaveja kasvihuoneeseen multa-astioiksi ja puutarhapuolelta kesäkulleron, pensasmustikan ja jännittävän näköisen mehikasvin (?), jonka nimi oli niin vieras, että en nytkään muista sitä.

Kotimatkalla ikävyydet sitten alkoivat. Ensin osuimme paikalle, kun risteyksessä oli juuri rysähtänyt. Pakettiauto ja henkilöauto olivat törmänneet toisiinsa ja jälki näytti pahalta. Toinen auto savusi vielä, mutta väkeä oli jo paikalla sen verran, että emme viitsineet mennä sekaan tien tukkeeksi ja hälytysajoneuvojen tielle. Myöhemmin kuulimme, että viisi ihmistä oli loukkaantunut.

Kotiin tultuamme laskin kukkaroni auton konepellille, kun kannoin ostoksia sisälle - ja unohdin sen siihen. Ei sitä huomannut puolisokaan, joka pikapuoliiin lähti autolla viemään koiria metsään lenkille.

Maantiellehän se kukkaro oli pudonnut heti ensimmäisessä mäessä ja mutkassa. Onneksi sen löysi ihminen, joka näki vaivaa palauttaakseen sen tohelolle omistajalle. Harmittaa silti mokoma huolimattomuus ja toisille tuotettu vaiva...

Aina sanotaan, ettei kaksi ilman kolmatta. Toivottavasti riittävän isosta harmista käy se, etten jostain syystä pääse lainkaan kommentoimaan bloggerin blogeja. Olen käynyt kokeilemassa jo ties kuinka monilla sivuilla. Isompia harmeja en nyt kaipaa.

Keskikesän juhlaa

Viime vuonna juhannusruusu kukki noin komeasti. Tänä mittumaarina on kukinta hieman vaatimattomampaa.
Korallikeijunkukka ilahduttaa hehkeällä värillään. Jaksaa sentään kukkia, vaikka siirsin sen pari viikkoa sitten.
Soikkoratamostakin saatiin jonkinmoinen kuva, kun perheen pääasiallinen kamerankäyttäjä palasi työreissultaan.

Kovin sateinenhan tämän juhannuksen sää on, mutta ei se meitä haittaa, kun ei keskikesän juhlaan yleensäkään ole tavattu isoja odotuksia ladata.

Kohta ajellaan naapuripitäjään siskon perheen luo saunomaan ja grillailemaan. Hyttysmyrkyt on viisasta varata mukaan, sillä ainakin meidän pihallamme inisee ennennäkemätön pilvi ahnaita verenimijöitä.

Mehiläisten muutto uuteen kotiin ilmeisesti onnistui, koska pesälaatikko oli haettu pois, eikä puun ympärillä enää pörrää.

Naapurissa juhlitaan mummon 90-vuotispäiviä. Taivaalla pilkottaa pieni kaistale sinistä taivasta, pilkahdus aurinkoa kahden sateen välissä.

Leppoisaa juhannusta kaikille!

Inhokkikasveista

Alkuviikosta käytiin naapurikaupungissa ostoksilla. Koko 40 kilometrin matkan tapitin ikkunasta ihmisten ihania puutarhoja, mutta jo muutaman kilometrin päästä huomioni kiinnittyi yhteen tiettyyn kasviin. Se oli juuri nyt kukassa ja sitä näytti olevan joka ainoassa pihassa, joissa ylipäätään istutuksia oli.

Meidän pihallamme sitä ei ole, eikä tule, mikäli minusta riippuu ja siksi minulla ei olekaan siitä tässä kuvaa. Se kasvi on herttavuorenkilpi. Jostain syystä inhoan sitä samoin kuin etelänruttojuurtakin. Niitä oli monien tuttavien pihassa lapsuudessani, 1960-luvulla. Kookkailla, kestävillä (kovilla) lehdillään ne peittivät laajoja alueita ja minua aina hirvitti ajatella, mitä kaikkea niiden alle mahtuukaan piiloutumaan (käärmeitä, sammakoita, menninkäisiä ja hämähäkkejä vain muutamia luetellakseni. Myöhemmin tosin olen päässyt kammostani , yhtä lukuunottamatta, noita kaikkia kohtaan).

Muitakin kasveja on, joita en tosiaankaan pihaani halua. Röyhykukkaiset perennat, kuten röyhytatar ja jaloangervot eivät ole minun juttuni, eivätkä minkäänsorttiset kärhöt tai alppiruusut. Kärhöt ovat minun hoidettavikseni aivan liian vaativia ja yhdistyvät mielikuvissani tietynlaiseen, hieman elitistiseen, puutarhakulttuuriin. Alppiruusuissa ja atsaleoissa puolestaan on kovat ja kiiltävät lehdet, mistä en alkuunkaan pidä ja ne kasvavat yleensä havupensaiden joukossa, eivätkä ikivihreät puut ja pensaat kotoista kuusta ja katajaa lukuunottamatta ole ollenkaan minun makuuni.

On kuitenkin opettavaista huomata, että maku voi muuttua ja kehittyä. Keltaisista kukista en myöskään pitänyt aiemmin yhtään. Nyt minulla on niitä yhdeksää eri lajia pelkästään yhdessä kukkapenkissä..

Tuo yläkuvan kukkanen on leijonankita. Niitä kasvattelin viime kesänä tuttavalta saadusta sekavärisestä siemenseoksesta ja meinasin saada hepulin, kun näin nuo neonkeltaisina avavautuvat kukat. Onneksi tuli muitakin värejä ja kummasti silmä noihinkin kesän aikana tottui..

Onko SInulla inhokkikasveja ja jos, niin mitä?

Puutarhaohjelmia

TARHAKYLMÄNKUKKA

Puutarhanhoidon suosio harrastuksena näkyy myös television tarjonnassa. Kotimaisia sarjoja tulee tietääkseni tällä hetkellä kolme: torstaisin YLEN ykköseltä klo 20.00 Puutarhaunelmia ja heti perään 20.30 MTV kolmoselta Ihana Piha. Edenkin tietääkseni tulee jostain, mutta ajankohtaa ja kanavaa en muista, koska en sitä katso (maansiirtokoneet, kiveykset ja puutarhaRAKENTAMINEN ei oikein ole minun juttuni).

Brittiläinen ekopuutarha tulee tänään klo 19.30 SuomiTV:ltä. Senkään äärelle en ole vielä kertaakaan ennättänyt. Tänään ajattelin yrittää. Oma suosikkini on ruotsalainen Puutarhaperjantai, jota nimensä mukaan esitetään tällä hetkellä perjantaisin ja uusitaan lauantaisin (tänään esim. 15.55).

Muitakin sarjoja muistan lähiviikkoina nähneeni, mutta ne ovat olleet uusintoja aiemmilta vuosilta. On mukavaa, että ohjelmia tulee joka makuun ja erilaisista puutarhoista. Se vaan joskus harmittaa, kun niitä lähetetään niin hassuun aikaan, eli alkuillasta ja viikonloppuisin päivällä - juuri silloin, kun hyvällä säällä kaikki puutarhanhoitointoiset viettävät aikaansa mieluiten tositoimissa pihalla.

Minäkin lähden tästä nyt kokeilemaan kykenisinkö kottikärryhommiin. Todennäköisesti en. Vointi on nyt tosi huono, mutta puuhastelen sitten jotain vähemmän raskasta ja käyn tähtäilemässä kylmänkukkaa kameralla. Punainen ihanuuteni on viimeinkin aukaissut ensimmäiset kukkansa.

(KUVAN LISÄSIN JÄLKEENPÄIN, EIKÄ SE OLE HÄÄPPÖINEN, MUTTAPERHEEN VIRALLINEN KAMERANKÄYTTÄJÄ ON NYT MUUALLA, EIKÄ EHDI KUKKASIANI KUVAILEMAAN)

Kukkien kuvaamisesta

Kukkien kuvaaminen on yllättävän vaikeata - ainakin ellei sitä osaa, enkä minä ole ollut tarpeeksi kiinnostunut opetellakseni valokuvaamaan yhtään mitään.

Luulisi silti, että kukat ovat täimmöiselle tekniikkarajoitteiselle tumpelollekin otollinen kivauskohde, kun ne harvemmin pyrkivät karkuun tai pomppivat innoissaan ympäriinsä, kuten esimerkiksi lemmikkieläimet, joista tuolla toisessa blogissani olen julkaissut lukuisasti kehnoja kuvia.

Nämä hyvät, kuten tämän tekstin otsikkokuva, on ottanut puolisoni, joka onkin alalla jo melkein ammattilainen. Hän antoi vastahankaiselle vaimolle yhden neuvon (enempää en suostunut kuuntelemaan), kun valitin kuvieni laatua. Kukkia ei kuulemma kannata kuvata ylhäältäpäin...ja juuri niin minä tietenkin olen tehnyt. Milläs minä kipeine, kankeine saranoineni "ruohonjuuritasolle" edes taipuisin...

Kukkien ja muiden kasvien valokuvaaminen voisi olla mielekäs harrastus, jos olisin edes himppasen verran kiinnostunut tekniikasta tai intohimoinen esteetikko. En taida olla kumpaakaan.

Suhteeni puutarhan kasveihin taitaa olla ennemminkin kontaktin hakemista johonkin elävään, ihmettelyä, kokeilua ja tunnustelua. Hyötykasvit olivat ensin. Vasta niiden jälkeen kiinnostuin kukista. Kuten muillakin elämän aloilla näköaisti taitaa olla minulla puutarhasta nauttimisessa jumbosijalla. Ensin tulee tuntoaisti, tuoksut maut ja jopa kuulo (koivun lehtien suhina on ihanan kesäinen ääni), vasta sitten visuaalinen puoli..