Rankkasateen jälkeen

Viimeöiset rankkasateet aiheuttivat meidän pihalla tähän mennessä tämän kesän suurimmat vahingot. Katkenneita kasveja laskeskellessa tuli mieleen, miten samalla tavoin asiat ovatkaan ihmisten maailmassa: Jotkut kestävät, koska ovat rakenteellisesti vahvempaa sorttia. Toiset ovat oppineet joustamaan. He taipuvat, mutta eivät taitu.

Joku kestää yhdenlaista painetta, mutta ei toista. Jotkut ovat esimerkiksi arkoja hallalle, mutta kestävät hyvin tuulta (ihmisten maailmassa jotkut saattavat kestää hyvin fyysistä rasitusta, mutta eivät ehkä henkistä). Korkeammalle muita kurkottavat kasvit joutuvat kohtaamaan tuulenpuuskat ilman suojaa. Matalammat ja lähempänä toisia kasvavat saavat muista tukea. Toisaalta elintila ja kasvunvara (ihmisillä henkinen liikkumavara) on silloin pienempi.

Helminukkajäkkärä

Jaloangervo

 Vaikka paljon kukkia katkesi ja terälehtiä irtosi tuulessa,  jäi jotain vahingoittumattakin. Jaloangervot eivät taida pienistä säikähtää.

Rantatädyke?

 Mahtaakohan tämä olla rantatädyke? Ei tiennyt hänkään, joka sen minulle kotipuutarhastaan myi.

 Salkoruusut ovat räystään alla suojassa. Edes kuivuus ei siinä paikassa tänä kesänä haittaa. Nuo keltaiset näyttävät pikkulapsen askartelemilta silkkipaperitolloilta. Toivon kovasti, että ehtisin nauttia tuon vasta aukeamassa olevan tummanpunaisen kukista. Se taitaa olla suurieleisin ja runsain kaunotar, joka puutarhassani on koskaan kasvanut.

Ulkolämpömittari näyttää +12 astetta ja vettä tihuuttaa edelleen. Kai se on vähitellen uskottava, että kesä alkaa olla lopuillaan.

Tarhasalkoruusu

Ei aina saa mitä tilaa

 Elämässä ei todellakaan jokainen saa sitä mitä tilaa. Väittäköön yltiöpositiivisuuden airuet mitä lystäävät. Ei saa ihmisparka sitä mitä tilaa myöskään taimistolla tai nettikaupassa, säästä puhumattakaan.

Tuohon ylimpään yllätyksen olen silti tyytyväinen. Luulin kylväneeni valkoista narsissitupakkaa, mutta punaisia koristetupakoita niistä siemenistä tuli. Huomattavasti miellyttävämpi ylläri kuin se, ettei Blomqvistin taimistolta kerrottuna kurjenkellona ostamani kasvi teekään kerrottuja kukkia vaan ihan tavallisia sinisiä. Eikä virolaisesta siemenkaupasta tilaamissani siemenpusseissa ollut kuin muutama siemen kussakin ja nekin itivät huonosti. Plääh.

Nyt, kun viimein sain hankituksi kaksi suurta vesitynnyriä, näyttää siltä, ettei niitä tarvitakaan. Kaksi kahdensadan litran saavia on jo täynnä vettä ja taivaalta ryöpsähtää vähän väliä lisää.

Luultavasti yksi onnellisen elämän avaintaidoista (ainakin minun kohdallani. Me ihmisethän olemme niin yksilöllisiä, että yleistyksiä on syytä välttää) on se, ettei kannata odottaa juuri mitään: ei aurinkoista kesää, ei sitä, että se, mikä on onnistunut aiempina vuosina, onnistuu nytkin. Ei edes sitä, että ihmiset pitävät sen, minkä lupaavat. 

Kun ei odota, ei pety, eikä pettymyksen käsittelyyn kulu energiaa. Jos taas saa jotain hyvää, mitä ei osannut odottaa, voi vain vilpittömästi iloita ja ammentaa siitä energiaa...

Toisinkin voi tietysti elää, mutta luulen, että tämä sopisi minulle.

 Uusissa led- lyhdyissäni on kuva, jota luulin ensin hyttyseksi ja ihmettelin, pitääkö niitä nyt lyhdyn lasiinkin laittaa. Inisee niitä riittävästi ilmassakin..., mutta sudenkorentojahan nuo ovat, kun hoksasin tarkemmin katsoa. Sellaistakin voi tietysti sattua, että asiat osoittautuvat aivan muuksi kuin ensisilmäyksellä näyttävät. Pitää vain rauhoittua, antaa tunnekuohun laantua ja arvioida asia uudelleen.

Tykkään kissoista ja muista pörröturkeista ihan tavattomasti. Asuuhan meillä sisällä talossa peräti viisi kissaa ja kolme koiraa. Pihamaalla mellastaakin sitten naapurin kissat. Se olisi muuten ihan ok, mutta kun ne ryökäleet tappavat pikkulintuja. Tässä yksi villin näköinen peto päättäväisesti askeltamassa kohti lintulautaa. Ei piitannut vähääkään motkotuksestani ja kehotuksista kömpiä takaisin omalle pihalleen.

Nuppuja ja loppuja

Särkynytsydän

Näissä kolme iltaa sitten otetuissa kuvissa paljon on nupulla. Keväisten sipulikukkien väriloisto on sammumassa. Nyt aloittelevat alkukesän perennat ja hedelmäpuut.

 

kullero

Kanttorilassa on tehty kylppäriremonttia. Kaksi kirvesmiestä on riehunut pihalla sirkkeleineen ja laastiämpäreineen. Rakennusjätettä on pihamaalla röykkiöittäin ja kaikki muutenkin rempallaan, kun puutarhuri sai lämmittämättömissä ja vessattomissa olosuhteissa erinäisiä pahoja tulehduksia.

kevätlinnunsilmä

 Koleat säät ovat hidastaneet kaiken muun paitsi niin sanotun nurmikon ja rikkakasvien kasvua. Jotain olen sentään jaksanut istutella, mutta kaikki raskaammat projektit saavat odottaa.

omppu

 Saapa nähdä tuleeko tästä kunnollista kesää. Nämä kolme ihanaa suveksi sanottua kuukautta hurahtavat ohi niin vauhdilla. Joskus on käynyt niinkin, että koko lysti on tyssännyt ennen kuin on kunnolla alkanutkaan.

Siitäkin tämä puutarhasta nauttiminen meikäläistä muistuttaa, että olisi hyvä osata iloita kaikista vaiheista: nupuista, kukinnasta, siemenkodista ja siitäkin, kun kaikki lakastuu ja maatuu muuttuakseen kasvupohjaksi uudelle elämälle.

Aina elämä ei anna optimaalisesti sadetta ja paistetta. Kovatkaan ponnistukset eivät ihmisen elämässä välttämättä tuota toivottua lopputulosta. Silloin olisi lohdullista muistaa, ettei sato ole kaikki kaikessa. Riittää, että ylipäätään on saanut olla osallisena tässä elämän ihmeessä. Kotipuutarhurille maa voi tuottaa ruumin ravinnon ja kunnonkohotuksen lisäksi niin monin tavoin myös sielun ja hengen ravintoa.

tarhakylmänkukka

Tulppaanikavalkadi

 Tänään olen niin huonossa kunnossa, ettei puutarhaan, tositoimiin, tarvitse haaveillakaan. Siispä ihailen Aviomiehen ottamia kuvia. Tarhavarjohiippaa en aiemmin ollut kukkivana nähnyt. Pikkuinenhan se on , mutta kaunis, jos viitsii kumartua läheltä katsomaan. Sellaisia ovat jotkut ihmisetkin: vaatimattomia, eivät tee itsestään numeroa, mutta osoittautuvat tavattoman kauniiksi, kun tutustutaan.

 Lumipisara kaunistuu auetessaan, kun vihreät täplät kellon reunassa pääsevät paremmin esiin.

 Tulppaanit kukkivat harmillisen lyhyen ajan, mutta niiden monimuotoisuus ilahduttaa..

 Näiden meidän pihalla parasta aikaa kukiskelevien nimet olen unohtanut. Ihailemista se ei haittaa.

 Jos olisin tulppaani, tahtoisin näyttää tuolta vaaleanpunavihreältä. Se on jotenkin niin elegantti.

 Todellisuus taitaa kuitenkin olla lähempänä näitä kahta alimmaista. Viime vuonna tuo ylempi ei edes avannut nuppujaan. Taisi olla liian kuivaa. Tänä vuonna luulin ensin, että sitä runtelee jokin tauti, kun nuput näyttivät niin kummallisilta. Vasta ensimmäisen kukan auettua tajusin, että senhän kuuluukin olla tuommoinen.

Tämä papukaijatulppaani on suuri suosikkini. Siitä voi sanoa, että se on niin ruma, että on melkein kaunis.

Jos olisit tulppaani, millainen  sinä olisit?

Riskipeliä ja aina vaiheessa

Tänään on satanut koko päivän. Eilinen kului tuon kasvihuoneen viereisen "peikkopenkin" kimpussa (nimi tulee tietenkin tuosta ilveilevästä menninkäispatsaasta).

Kaikki on hidasta, kun voimia on vähän, mutta puutarhanhoidossa taitaakin matka olla tärkeämpi kuin päämäärä.

Rohkenin istuttaa kasvihuoneeseen jo muutaman tomaatintaimen, kun ne alkoivat venyä valon puutteessa sisäikkunalla niin honteloiksi. Jätin sentään muutaman "varataimen" sisätiloihin. Yöt kun ovat niin kovin kylmiä, että lämmittämättömässä kasvihuoneessa saattaa käydä köpelösti. Riskipeliä on tomaatinviljely näin kylmissä oloissa, mutta riskipeliähän tämä koko elämä..

Taimia tuli kylvettyä useampaa lajia: Golden Sunrise, Outdoor Girl, Stripe Stuffer, Tiny Tim, Keltainen parveketomaatti ja Thumbling Tom Red.

Joka puolella pihaa näyttää olevan jotain vaiheessa. Olen kuullut, että jotkut, järjestelmälliset ihmiset, tekevät yhden työn valmiiksi ennen kuin aloittavat uutta. Minä en kuulu heihin. Sitäpaitsi on hyvä olla useammanlaista projektia meneillään, kun on näin vaivainen kuin minä. Kitkeminen rasittaa eri kohtaa kropasta kuin painavien kottikärryjen työntäminen tai maan kaivaminen. On mukavaa, että voi vaihtaa kipupaikkaa välillä.

Kukka tunkiolla

Perheen parempi valokuvaaja keskittyy tällä hetkellä muihin projekteihin. Joudun hetken blogeissani tyytymään näihin kehnompiin, omiin, otoksiini.

Lumen alta paljastuu, paitsi kukkaan puhkeavia krookuksia, myös noita keskeneräisiä projekteja, joista yhden päällä keekoili eilen fasaanikukko.

 

Se sai minut jälleen kerran tuumailemaan sitä, miten vaikeata minun onkaan hyväksyä oma keskeneräisyyteni, kyvyttömyyteni ja vajavaisuuteni. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kilpailuhenkisenä, mutta kriittinen ja vaativainen, erityisesti itseäni kohtaan, olen. Näin kevään tullen, kun siperianhernepensasaita ei ole vielä kasvattanut lehtiä näkösuojaksi, harmittaa ohikulkijoiden arvostelevat katseet. Tuntuu kuin uteliaat mielessään pisteyttäisivät pihan siisteyttä ja kuntoa, eikä meidän pihallemme kovin korkeita pisteitä voi tällä hetkellä antaa.

Puutarhan hoito on meikäläiselle oikein sopiva harrastus - kun vaan kantti kestää kaikki nuo odottamaan jääneet hiekkakasat, riehaantuvat rikkaruohot ja aikomusten tasolle jääneet suunnitelmat.

Puutarha nimittäin opettaa paljon siitä, että kauneutta kasvaa myös minusta huolimatta, ei vain minun ansiostani. 

Samoin kuin elämässä, kaikki eivät voi olla kukkulan kuninkaita, kukkona tunkiolla. Jos kilpailemaan lähdetään, vain harvat voivat voittaa.

Minun puutarhani ei omastakaan mielestäni ole paras, kaunein, persoonallisin, eikä varsinkaan siistein. Meidän pihamme ei olisi hyvin hoidettu, vaikka olisin terveempikin. Minusta ei vaan ole sellaiseen huolellisuuteen ja jatkuvaan nyppimiseen.

Turhan nipottamisen, suorittamisen ja vaatimisen sijaan puutarha muistuttaa minua kiitollisuuden ja ihmettelyn merkityksestä. 

Minä teen sen vähän, minkä jaksan ja saan suuren vastalahjan. Puutarhasta voi ja saa iloita, vaikka ei olisikaan täydellinen, ei edes hyvä tai keskinkertainen. Elämä ja kasvu ei ole kilpailua tai suorittamista. Se on lahjaa ja ihme. 

Keijunkukkia ja värien säätöä

Keijunkukat ovat mielestäni hurjan suloisia. Eiväthän ne kukinnallaan hurmaa, mutta lajikkeita on vaikka minkä värisiä ja ne ovat hauskan näköisiä melkein ympäri vuoden. Minulla kasvaa niitä muuallakin puutarhassa, mutta tänään tein taas pienen palan peikkopenkkiä ja istutin siihen Kauppilan puutarhalta tilaamani kolme uutta keijunkukkaa: kellertävän Electric Limen, punaisen Plum Royalen ja vihertävän, punasuonisen, Green Spicen.

Koska penkki tulee rinteeseen, mullan pidikkeeksi pitää rakentaa pieni kivimuuri. Sitä olen pala kerrallaan viime päivinä kasaillut. Muuten voisinkin odottaa kevättä ja parempia vointeja, mutta, kun kopallinen kukkasipuleita odottelee vielä maahan pääsyä. Koska istutusalueesta tulee kohtalaisen laaja, eikä minulla ole vielä tarpeeksi kiviäkään, teen penkkiä palan kerrallaan ja istutan kasveja sitä mukaa, kun saan mullat kärrättyä toiselta puolelta pihaa oikealle paikalleen.

Keskimmäinen kuvan otin itse ja nuo kellertävät nappasi mieheni yhdellä kameroistaan. Suuri on ero amatöörin ja ammattilaiseksi opiskelevan kuvaajan välillä..varsinkin, kun kameran käytön opiskelu ei kiinnosta meikäläistä yhtään.

Minulle nuo kuvat puhuvat silti eniten unelmien ja todellisuuden välisestä suhteesta. Vaikka ne on otettu vain viiden minuutin välein, aurinko ehti mennä jo pilveen ennen kuin minä hain kamerani. Mies osasi myös käsitellä omia kuviaan niin, että auringon lisäksi ne saivat kultaista hehkua sopivista säädöistä ja kuvankäsittelyohjelmasta.

Olisipa mukavaa, kun oppisi säätämään omaa päävärkkiäänkin niin, että karu, vajavainen, rosoinen ja harmaa todellisuus näyttäisi hieman värikylläisemmältä.

Liike vai päämäärä

Elämässä on oikeastaan käsittämättömän paljon asioita, joita ihmiset tekevät vain siksi, koska se on kivaa, koska haluavat, nauttivat siitä, tai koska heillä ylipäätään on voimakas toiminnan tarve. Minulla tuommoista toiminnan tarvetta ei ole ollut koko sinä aikana, minkä taaksepäin muistan. Siksi onkin hassua, että olen näin innostunut puutarhatöistä.

Tänään olen aivan erityisesti pohdiskellut sitä, kumpi onkaan tärkeämpää: päämäärä vai liike. Eri asioissa vastaus voi toki olla erilainen. Puutarhan rakentamisessa molemmat ovat tärkeitä, mutta hämmästyksekseni totesin, että siinä puuhassa itselleni merkityksellisempää taitaa sittenkin olla liike. Entä sinulle? Nautitko enemmän siististä, valmiista puutarhasta, vai suunnitelmista ja matkasta kohti päämäärää?

Kärräsin eilen multaa ja tänään olin niin kipeä, että kipu tiristi kyynelen silmäkulmaan heti, kun yritin vähänkin ponnistella. Silläkin uhalla, että sisukset ärtyvät taas vuotamaan verta, otin kipulääkettä ja menin jatkamaan hommaa. En sen vuoksi, että olisi pakko tai, että siksi olisin parempi ihminen, en edes siitä syystä, että se olisi jollekin iloksi tai hyödyksi. Ihan omasta halustani. Se kertoo minusta jotain, mitä en ole aiemmin tiennyt. Mitä? Siihen en tiedä vastausta. Tätä täytyy vielä vähän pohtia.

Kukkapenkistä katsottuna..

Asioita voi katsoa niin monella tavalla. Voi kiinnittää huomionsa puutteisiin, virheisiin ja vajavaisuuksiin. Voi sulkea pois näkökentästään kaiken, mikä ei sovi omiin ihannekaavoihin...tai voi yrittää nähdä ympärillään sen kauneuden, joka rikkaruohoisessakin puutarhassa, jopa harmaana päivänä on nähtävissä...

Tahatonta kauneutta

Joskus se, että antaa tilaisuuden, jättää hoitamatta, luopuu hallitsemasta., lakkaa suunnittelemasta, tuottaa yllättävän hyvän lopputuloksen. (Niin puutarhassa kuin elämässä yleensäkin).

Tällä tontilla kukkaa pukkaa joka nurkalla heti, kun ruoho jää leikkaamatta. Pariin paikkaan olemme tieten tahtoen jättäneet hoitamattomia alueita, jotta perhosille, mehiläisille ja muille öttiäisille riittäisi ruokaa.

Dilemma syntyy silloin, kun jokin ihana kasvi ilmaantuu paikkaan, josta kaiken järjen mukaan kannattaisi ruohonleikkurilla ajaa. En millään hennoisi, mutta typerältähä ne yksittäiset korkeat tuppaatkin näyttävät keskellä lyhyttä nurmea.

Onneksi pensaiden juurella on aika paljon tilaa. Siellä kaikki saa rauhassa rehottaa. Alakuvassa suurimman syreenipuskan alustaa. Kauniimpaa en olisi saanut aikaan istuttamallakaan.

Vallattomat akileijat

Nora Barlow'n (yläkuvassa) siemeniä tilasin ja yhden sellaisen sain kasvamaankin. Muut taimet samoista siemenistä kehkeytyivät tuommoisiksi kuin tuo tuossa alakuvassa.

Akileijat ovat vallattomia kukkia, Muuntuvat ja risteytyvät miten sattuu. Ikinä ei tiedä mitä saa..Niinhän se on elämässäkin, vaikka jotkut tahtovat muuta väittää..

Kasvimaan laidalla

Partapappa (linkki sivupalkissa) kirjoittaa blogissaan tänään "tekonuorista", ikäihmisistä, jotka haikailevat taakse jäänyttä nuoruuttaan ja päätyvät joskus hölmöihin ratkaisuihin riippuessaan siinä kiinni.

Tänään, keskeneräsen kasvimaani reunalla viivyin hieman samansuuntaisissa ajatuksissa. Sekä kasvimaani että muu elämäni aikaansaannoksineen tuntui kovin vajavaiselta, keskeneräiseltä ja mitättömältä.

Nyt, kun useimpien hyötykasvien kylväminen alkaa olla jo tältä kesältä myöhäistä, tuntuu, etten ehtinyt puoliakaan siitä, mitä meinasin, halusin, suunnittelin ja toivoin..

Teki hyvää pysähtyä listaamaan, mitä siellä ihan oikeasti jo kasvaa: tilliä, kahta eri persiljaa, oreganoa, talvikynteliä, korianteria, timjamia, lipstikkaa, talvivalkosipulia, fenkolia, sokerihernettä, jäävuorisalaattia, rucolaa, lehtisalaattia, härkäpapua, pensaspapua, sokerimaissia, kyssäkaalia, raparperia, kesäkurpitsaa ja ruohosipulia.. Onhan sekin jotain ja pinta-alaa on kohta kolminkertaisesti viime kesään verrattuna, kunhan saan viimeisenkin kohopenkin valmiiksi.

Jostain syystä oma elämä ja aikaansaannokset tuntuvat joskus suhteettoman vähäisiltä. Silloin ruoho aidan takana alkaa helposti näyttää vihreämmältä ja voi alkaa kuvitella, että kaikilla muilla on paremmin..

Ei ole. Jokaisella on sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti tämä oma sarkansa kynnettävänä. Jos sen tila ei miellytä, asialle voi yrittää tehdä jotain voimiensa mukaan. Turha on silti kuvitella, ettei toisten kasvimailla kivet, rikkaruohot ja kirvat kiusaa, että kaikilla muilla on paremmin ja enemmän.

Ikuista nuoruuttakaan ei ole vielä kenellekään annettu, enkä usko, että olisimme tyytyväisiä, vaikka sellaisen saisimme. Sillä, joka ei osaa löytää iloa, kauneutta ja tyytyväisyyden aihetta omasta arjestaan, harvoin on kykyä iloita isoistakaan onnenpotkuista.

Rikkaruohokuvausta ja rajallista tahdonvoimaa

Ei passaa luova työ tämän tädin kropalle - eikä sen paremmin pääkopallekaan. Eilisen lannanluonnin jäljiltä ruoto on kipeä ja jäykkä kuin ruostunut rautakanki.

Perheen parempi kamerankäyttäjä on matkoilla ja sillä aikaa monet kukat ehtivät kuihtua ennen kuvaamista. Siksi yritin tänään konttailla niiden juurella kameran kanssa, mutta eihän siitä tullut muuta kuin epäselviä, suttuisia räpsyjä. Tuo laukkaneilikka yläkuvassa on ainoa, jonka edes tunnistaa. Soikkoratamon vaaleanliilat kukinnot ja virtaviivaiset muodot olisin aivan erityisesti tahtonut saada kuvattua, mutta eihän se onnistunut.

Miksen sitten opettele kuvaamaan?!! En yksinkertaisesti jaksa. Fyysisten voimieni lisäksi toimin kaiken aikaa henkisten voimieni äärirajoilla. Uusien asioiden opettelemiseen energia ei ole riittänyt enää pitkään aikaan.

Siitä aiheesta löysin lohdullisen tutkimusartikkelin ihan hiljattain. Tässä tiivistelmä. On siis todettu, että ihmisellä ON rajallinen määrä tahdonvoimaa ja jos sen joka päivä joutuu käyttämään itsestäänselviltä tuntuviin toimintoihin, kuten kävelemiseen kivuista ja uupumuksesta huolimatta, sitä ei jää mihinkään muuhun..
Harmissani siirryin sitten kuvaamaan rikkaruohoja. Tämä palsternakka tosin on jätetty kasvimaan laidalle ihan tarkoituksellisesti kasvattamaan ensi kevääksi tuoreet palsternakan siemenet. Korkeaksi se siinä on jo venähtänytkin..

Punaisista ja mustista orvokeistani alkaa muodostua rikkaruohokasvusto. Kuivuutta ja laihaa maata uhmaten ne siementävät kaikkialle, missä vaan tilaa on ja sinnekin, missä ei ole.

Sitruunankeltaisesta, harmaalehtisestä huopakeltanosta tykkään kovasti. Se kukkii kauniisti leikkaamattomilla ruohoalueilla ja kestää näköjään muutaman yliajonkin.

Ruohosipulin mausta en tykkää yhtään. Kerrankin vatsani on jostain samaa mieltä. Se kipeytyy kaikista sipuleista. Edelliset asukkaat taisivat olla tuosta rehusta eri mieltä ja niinpä olen saanut kaivaa noita tuppaita villiintyneeltä kasvimaalta pois ainakin kaksikymmentä. Jostain nurkalta niitä kuitenkin aina puskee uusia. Onneksi ovat edes kukkiessaan kauniita.

Valkoinen puistolemmikki

Pelastin ruohonleikkuun alta, nurmikolta, eräältä pihalta valkoisen puistolemmikin uuteen kukkapenkkiini. Kaksivuotinenhan se on, mutta leviää tehokkaasti siementämällä. Siksi kai sitä monissa puutarhoissa on vaivaksi asti. Joidenkin mielestä se on viheliäinen rikkaruoho, joka puskee räikeän sinisiä kukkiaan mitä sopimattomampiin paikkoihin. Tuo valkoinen on harvinaisempi. Saa nyt sitten nähdä säilyykö värimuunnos jälkeläisille.

Sitä istutellessa mietin, mahdammeko me ihmiset huomata, miten monista itsemme ulkopuolisista vaikutteista mieltymyksemme saavat suunnan. Arvostamme sitä, mitä meille merkitykselliset henkilöt ja ryhmät pitävät ihailtavana. Harvinainen näyttää silmissämme kauniimmalta kuin jokapäiväinen. Jollekin saattaa olla tärkeätä jopa kohteen hinta. Kalliin kasvin TÄYTYY olla upeampi kuin puolivillinä kasvavan tai kaverilta jakotaimena saadun.

Loppujen lopuksi yllättävän vähän arvostuksistamme taitaa kummuta puhtaasti henkilökohtaisista elämyksistämme ja mieltymyksistämme. Lapsuuden kokemukset ja erilaiset tunnemuistot toki vaikuttavat, mutta aika harvoin olen kuullut kenenkään ylistävän esimerkiksi voikukan kauneutta jonkin harvinaisen kärhön rinnalla, vaikka jossain muussa kulttuurissa voikukka saattaisi olla hyvinkin eksoottinen ilmestys...

No, rikkaruohoja tai ei, niin minä tykkään lemmikeistä, sekä sinisistä että valkoisista ja niistäkin, joiden kukinnossa osa kukkasista punertaa...

Alussa OLI suunnitelma..

On ihmisiä, jotka laativat yksityiskohtaisen suunnitelman ennenkuin ryhtyvät toimeen. Ehkä joku voisi väittää, että kuulun sellaisiin..mutta on myös ihmisiä, jotka pitävät järkkymättä kiinni siitä suunnitelmastaan, eivätkä anna periksi houkutuksille ja kiehtoville mahdollisuuksille, joita myöhemmin eteen sattuu.. Ehdottomasti minä en kuulu heihin.

Viime elokuussa, tuota penkkiä perustaessa, minulla kyllä oli omasta mielestäni hyvä ja harmoninen suunnitelma. Siihen piti tulla koko kesäksi keltaisia kukkia ja mausteeksi ihan vähän tummaa lilaa, sinistä ja valkoista.Sitten kävi niin, että sain tuttavilta uusia kasveja ja alennusmyynnistäkin taisi tarttua mukaan tulppaanin sipuleita. Onhan siellä toki yhdeksää lajia keltaisia kukkia, mutta jostain syystä sekaan on näemmä eksynyt aika paljon muutakin. Varsinkaan tuommoisia pinkkejä tulppaneita en muista koskaan edes ostaneeni. Luulin istuttaneeni valkoisia.

Suoranainen kauhun kiljahdus pääsi, kun muutama päivä sitten , yhdessä yössä kukkaan oli puhjennut samaan aikaan pinkit ja mustat tulppaanit, heleänsininen lemmikki , keltainen kullero sekä keltaisena ja oranssina kukkiva siperianunikko. Kauhea värien kakofonia!

Voisikohan tästä päätellä, että impulsiivisuus on joskus ihan hyvä asia, mutta kyllä ideoitaan silti kannattaa vähän harkita. Ehkä harkitseminen ja kokonaissuunnitelmassa pysyminen tuottaa tässä(kin) asiassa miellyttävämmän lopputuleman.

No, onneksi kasveja voi siirtää ja onneksi voin mennä tarpen tullen rauhoittumaan vaikka tuon pienen mehikasvipenkkini äärelle. Sen värit eivät ainakaan tähän aikaan keväästä vielä räisky ja säikyttele ohikulkijoita.

Tilan tarpeesta

Akilleija 'Nora Barlow'

Uuteen perennapenkkiin kukkia istutellessa olen tuumaillut sitä, miten erilainen sekä ihmisillä että kasveilla onkaan tilan tarve, tuen tarve ja henkilökohtainen reviiri.

Joidenkin mielestä läheisyys lämmittää ja tuo turvallisuutta. Monet perennatkin saavat tukea toisistaan. On myös niitä, jotka tarvitsevat paljon tilaa ympärilleen, jotta voivat kasvaa täyteen kukoistukseensa.

Jotkut ovat hienotunteisia ja ottavat tilaa hillitysti. Joillakin näyttää olevan suunnaton tarve valloittaa, levitä ja rönsyillä. Tahallaan tai tahattomasti sellaiset kasvit ja ihmiset joskus tukahduttavat toisia, kuluttavat maaperän ravinteet ja veden (ihmisyhteisössä muunlaiset resurssit).

Jotkut takertuvat toisiin kuin elämänlanka, hiirenvirna tai muut kiusalliset köynnökset ja kuristavat tukensa tahmeilla kärhillään näännyksiin. Eräät ovat muita päätään pitempiä ja varjostavat ympäristönsä. Koolleen ei kukkakaan paljon mahda. Siksi olisikin hyvä löytää jokaiselle sopiva kasvupaikka. Nauhusten varjossa on orvokin hankala kukkia, mutta keltakurjenmiekan kaverina nauhus ei näytä jättiläiseltä lainkaan. Sopivassa seurassa kunkin vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa ja yhteiseksi iloksi.

Silloin, kun läheisyys ja kumppanuus on mieluista kaikille osapuolille, on naapuruus parhaimmillaan. Valitettavasti sen paremmin me ihmiset kuin kasvitkaan emme aina saa itse työtovereitamme, naapureitamme, emmekä tuttaviammekaan valita. Silloin on parasta vain opetella joustamaan ja sopeutumaan. Ellei se onnistu, niin kukkiin verrattuna me ihmiset olemme ainakin siinä suhteessa onnekkaita, että paikan vaihtaminen käy yleensä omin voimin..

Kuokkafilosofiaa

Istutin eilen salkoruusun taimet ulos ja jätin yöksi kaikki muutkin taimet ulkoportaille. Tomaatit ainakaan eivät alle kymmenen asteen yölämpötiloista tykkää, mutta minkäs teet. Taimia on jo niin paljon, että en kertakaikkiaan jaksa kiikuttaa niitä iltaisin sisälle lämpimään.

Tilaamani ( jo helmikuussa maksamani) kasvihuone ei ole tullut. Olen tiedustellut syytä jatkuvasti eteenpäin siirtyvvälle toimitusajalle. Syy on kuulemma ulkomaalaisen valmistajan, mutta eipä se minua paljon lohduta. Tällä menolla hökötys ehtii aikaisintaan juhannukseksi paikoilleen, eikä se paljon tämän kesän tomaatinkasvatusta silloin edistä (mikäli jotain kasvatettavaa on ylipäätään silloin vielä hengissä).

Näin keväällä on puutarhassa aivan valtavasti asioita, jotka pitäisi saada valmiiksi nopeasti. Sydänkesä on sitten enemmän ylläpitohoitoa ja kasvusta nauttimista.

Eilen, kohopenkkiä rakennellessa pohdin sitä, miten erilainen merkitys puutarhaviljelyllä mahtoi olla silloin, kun monet vielä kasvattivat merkittävän osan ruuastaan itse. Oliko puutarha silloin ihmisille tärkeämpi kuin nykyään vai ei?

Luultavasti merkitys oli vain toisenlainen. Silloin painopiste oli ruumiin ravinnon hankkimisessa. Nykyään puutarha tarjoaa useimmille lähinnä esteettisiä elämyksiä, mahdollisuuden toteuttaa luovia ideoitaan, , hyötyliikuntaa, rentoutumispaikan ja mahdollisuuden kokea yhteyttä luontoon ja kasvun ihmeeseen. Tärkeitä asioita nekin.

Puutarhaa kuokkiessa tuntuu joskus hassulta puheet ruuan kalleudesta. Kun näkee, miten hämmästyttävä, herkkä, vaativa, monivaiheinen ja pitkä on vihannesten kasvu siemenestä ruokapöytään, minulle ainakin tulee mieleen, että puhdas ruoka voisi olla paljon kalliimpaakin ja silti hintansa väärti. Kyse on arvostuksista.