Keijunkukkia ja värien säätöä

Keijunkukat ovat mielestäni hurjan suloisia. Eiväthän ne kukinnallaan hurmaa, mutta lajikkeita on vaikka minkä värisiä ja ne ovat hauskan näköisiä melkein ympäri vuoden. Minulla kasvaa niitä muuallakin puutarhassa, mutta tänään tein taas pienen palan peikkopenkkiä ja istutin siihen Kauppilan puutarhalta tilaamani kolme uutta keijunkukkaa: kellertävän Electric Limen, punaisen Plum Royalen ja vihertävän, punasuonisen, Green Spicen.

Koska penkki tulee rinteeseen, mullan pidikkeeksi pitää rakentaa pieni kivimuuri. Sitä olen pala kerrallaan viime päivinä kasaillut. Muuten voisinkin odottaa kevättä ja parempia vointeja, mutta, kun kopallinen kukkasipuleita odottelee vielä maahan pääsyä. Koska istutusalueesta tulee kohtalaisen laaja, eikä minulla ole vielä tarpeeksi kiviäkään, teen penkkiä palan kerrallaan ja istutan kasveja sitä mukaa, kun saan mullat kärrättyä toiselta puolelta pihaa oikealle paikalleen.

Keskimmäinen kuvan otin itse ja nuo kellertävät nappasi mieheni yhdellä kameroistaan. Suuri on ero amatöörin ja ammattilaiseksi opiskelevan kuvaajan välillä..varsinkin, kun kameran käytön opiskelu ei kiinnosta meikäläistä yhtään.

Minulle nuo kuvat puhuvat silti eniten unelmien ja todellisuuden välisestä suhteesta. Vaikka ne on otettu vain viiden minuutin välein, aurinko ehti mennä jo pilveen ennen kuin minä hain kamerani. Mies osasi myös käsitellä omia kuviaan niin, että auringon lisäksi ne saivat kultaista hehkua sopivista säädöistä ja kuvankäsittelyohjelmasta.

Olisipa mukavaa, kun oppisi säätämään omaa päävärkkiäänkin niin, että karu, vajavainen, rosoinen ja harmaa todellisuus näyttäisi hieman värikylläisemmältä.

Väriä elämään

Itse asiassahan syksy tuo väriä elämään (niille joilla ON elämä tietysti vielä enemmän kuin meikäläisille..). Syksyllä alkaa monenlaista: koulut, harrastusryhmät ja lomanjälkeiset projektit, vaikka minun kaltaisistani syksynvihaajista tuntuu, että kaikki vaan loppuu..
Ulkorakennuksen katto vuotaa. Tällä hetkellä sataa onneksi vain keltaisia lehtiä..

Uusi puutarhapeikko irvistelee sadevesikaivon kannella. Sen ympärille pitäisi saada aikaiseksi kukkapenkki. Flunssa ja nämä kosteudessa pahenevat fibromyalgiavaivat vaan hidastavat kiusallisesti tahtia.

Koivut ovat pian jo lehtensä pudottaneet. Pihlajat eivät kaikki vielä ole edes syysväreissään. Ensimmäinen aurinkoinen päivä pitkään aikaan. Tästä pitäisi osata nauttia, eikä marmattaa..

On se hökötys

Viisaasti puolisoni ei tapaa kovin usein hankintojani arvostella. Nähdessään tuon yläkuvassa pötköttävän köynnöstuen hän kuitenkin totesi: "Yks hökötys lisää". Ilmeisesti se muistutti liikaa sitä keväällä palasiksi hajonnutta ja taimeni katkonutta muovihuonetta. Saman valmistajan tuote... ja kerrankin olen valmis myöntämään puolison olleen oikeassa. Hökötyshän se ja eilisessä myrskynpuuskassa se hajosi palasiksi jorpakkoon.

Tänään sää on taas vaihdellut nopeasti auringonpaisteesta sateeseen. Kanadanpiiskut ja komeamaksaruohot alkavat availla kukintojaan. Tänä vuonna ne saattavat ehtiä täyteen kukkaan.

Aneemista ja hehkeää

Valkoinen tähtiputki on penkissä hieman aneemisen näköinen. Sen kauneus paljastuu vasta, kun sitä katsoo ihan läheltä. Odotan, että pääsisin näkemään kukkivana myös tummanpunaisen ja liilan, jotka istutin niin pieninä tänä kesänä, että eivät vielä ehtineet kukkaan.

Tuommoinen kaari tökättiin loppukesästä maahan ja juurelle istutin kaksi jo syysvärinsä saanutta säleikkövilliviinin poikasta. Harakat niitä kävivät oikein joukolla ihmettelemässä. Mahtoivatko luulla marjoiksi, kun ovat niin hehkeän värisiä.

Kasveissa on paljonkin sellaisia, joita pitää osata ihailla oikealta etäisyydeltä nähdäkseen niiden parhaat puolet. Aivan kuin eri taidesuunnissa joissakin kauneus kätkeytyy yksityiskohtiin , toisissa suuriin linjoihin ja vaikutelmiin...

Unikoita

Unikkoja ei voi Kanttorilan puutarhassa olla liikaa. Tuo ylimmäinen on omista siemenistä kasvatettu. Sen esiäiti taisi olla monta sukupolvea sitten pioniunikko. Muuttuvat näemmä melko pian yksinkertaisiksi, mutta kauniita ovat minun silmissäni nuokin ja uusia kukkia putkahtele pakkasiin saakka.
Heleän oranssia espanjanunikkoa kasvatan ensimmäistä kertaa. En edes tiedä onko se yksivuotinen vai perenna, kun ostin sitä huutiksen kautta ja unohdin kysyä asiaa.
Siperianunikot ovat suloisia, niin perinteisiä ja vähään tyytyviä. Sopivat hyvin tämmöiseen vanhaan pihaan.

Ihana valo

Pitkästä aikaa aurinkoa ja ihana syksyinen, lämmin valo . Kosmoskukkia aukeaa edelleen punaisen eri sävyisinä.
Yrttimaalla kukkii vielä oregano, eikä persilja taida loppua ensi talvena. Kasvatin tällä kertaa sekä sileälehtistä että kähärää.
Iisakin kirkko alkaa lopultakin valmistua. Lattia vielä puuttuu, eikä ovi toimi kunnolla. Ne pakkauksesta uupuneet rullat sentään tulivat eilen.

Toivon vielä tänään saavani tuonne suojaan viimeiset elossa olevat tomaattini. Ensi yöksi näille seuduille on ennustettu hallaa. Naapurissa joku komentaa kovaäänisesti lapsiaan. Suoraa näkyvyyttä heidän pihakeinuunsa ei sentään enää ole, kun kasvihuone peittää pihlajarivistössä olevan aukon. Siitä jaksan iloita pitkään.

Liekeissä

Piha näyttää olevan liekeissä..siitäkin huolimatta, että vähän väliä sataa.

Asioissa on puolensa

Sataa ja tuulee aina vaan. Puutarhassa kaikki liettyy ja ränsistyy.
On syksyssä sentään jotain hyvääkin. Eilen syötiin ensimmäiset suppikset. Kanttarellien ohella suppilovahverot ovat herkkua. Kunpa niitä löytyisi tänäkin vuonna kuivattavaksi asti.

Riehaannus

Pistinhän minä jo Kauppilan puutarhalle hurjan hintaista tilausta menemään, mutta Lidlissä iski silti tänään riehaannus. Nämä olivat niin houkuttelevia, komeita, pulleita sipuleita ja hinnaltaan vain kolmasosan verrattuna puutarhamyymälöidem tasoon..

Tämä tietää nyt uuden kukkapenkin rakentamista vielä tänä syksynä..

Mahtaako olla..

Periferialifen Inkiväärillä oli hiljattain tämän näköinen kukka komeassa kimpussa blogissaan. Minulla tuo kasvoi täällä valmiiksi, kun muutimme, enkä tiedä sen nimeä.

Kuvat ovat hieman... hmm..taiteellisia, kun puoliso on antanut itselleen valokuvaajaopinnoissa kertoa, että on tyylitöntä sijoittaa kohde keskelle kuvaa. Minä kyllä tykkäisin, kun kukka näkyisi kokonaan eikä vaan puolet, mutta en nyt viitsi rämpiä tuonne kaatosateeseen sitä kuvaamaan.

Operaatio Kasvihuone, vol 3: En usko ennen kuin näen

Kuukausi sitten Aviomies ystävineen ryhtyi (viimein) kasvihuoneemme pystytykseen. Puolitiehenhän se homma jäi ja nyt alan olla jo epätoivoinen. Aviomiehen kesytys on kuitenkin elämänmittainen projekti. Suurempaa huolta aiheutti se, että miehet havaitsivat pakkauksesta puuttuvan toisen liukuovipuoliskon rullat.

Kuukauden verran olen nyt lähetellyt sähköpostia kasvihuoneen myyneeseen (suomalaiseen!!) verkkokauppaan. Vastausta ei ole kuulunut ennen kuin eilen. Enpä totisesti voi ryhtyä kyseisen firman palvelun tasoa ja nopeutta kehumaan. Nyt pitäisi puuttuvien osien lopultakin olla matkalla. En silti usko ennen kuin näen...niinkuin en sitäkään, että meillä olisi kasvihuone pystyssä ennen lumien tuloa.

Sen olen ainakin tässä hommassa oppinut, että mitään sellaista projektia ei enää kannata puutarhassa aloittaa, mitä en omin voimin saa loppuun saatettua. Manguttuani noin kuukauden puolisoa kaivamaan säleikkövilliviineille SYVÄN istutuskuopan suivaannuin viimein eilen ja kaivoin montut itse. Eihän niistä syviä tullut, kun ei voimat riittäneet, mutta siellä ne viinit nyt istuvat ja toivon, että pärjäävät.

Nyt pitäisi mennä puuhun. Vanhempani ovat muuttamassa kaukaa tälle paikkakunnalle ja isä tulee huomenna tuttavansa kanssa tuomaan tavarakuormaa. Olisi kiva antaa muuttoapulaiselle omppukassillinen kotiin vietäväksi. Pulma on vaan siinä, että maahan pudonneet ovat matoisia. Parhaat omput riipuskelevat hävyttömästi neljän metrin korkeudessa ja tämänhetkisen kipulääkitykseni alaisena tulen sieltä.. hmmm.. pehmeästi leijuen alas ja tömähdän ilkeästi takamuksilleni märkään ruohikkoon, jos tikkaille kiipeän.

Kurkusta kiinni

Kasvatin tänä kesänä ensimmäistä kertaa pensaskurkkuja ja tästä löydöstä aion pitää kiinni. En ole milloinkaan erityisemmin pitänyt tuorekurkun mausta, mutta näissä on sitä jotain. Maku on minun suussani hieman pähkinäinen ja rakenne todella mehevä.

Osan kasvatin avomaalla ja osan ulkoportailla ruukuissa. Kyllä ne suurissa ruukuissakin kasvoivat, mutta laiskan kastelun ja lannoituksen tuloksena sadon laatu ja määrä jäi kehnommaksi kuin kohopenkkiin, kesäkurpitsojen seuraksi istutetuilla.

Kuori on paksu, vähän piikkinen ja kitkerän makuinen, joten se täytyy aina ottaa pois....mutta se sisus..mmm..suosittelen lämpimästi. Taidankin tästä lähteä tekemään kurkkuvoileipää.

Televisiossa se on aina helpompaa

Mitä ei Millan tekisi siivousta pakoillakseen (viikonloppuna on tulossa vieraita. en minä muuten..).. Tänään ahdistuin jopa askartelemaan.

Hiljattain näin jossain puutarhaohjelmassa jonkun tekemässä tuollaisia sammalpalloja. Koska aikomukseni on vielä tänä syksynä istuttaa sammaloituneeseen nurmikkoon, hedelmäpuiden alle, sipulikukkia, päätin nyt kaapia sieltä sammalta ja kokeilla kuinka tuommoinen onnistuu.

Eihän se yhtä helppoa ollut kuin telkkarissa, taitavamman ihmisen tekemänä. Minun pallooni jäi tököttämään ruohonkorsia. Piti napsia ne saksilla poikki, eikä sammalkaan asettunut siistiksi, vihreäksi kerrokseksi, vaan sinne tänne jäi tuommoisia multaisempia, ruskeita laikkuja.

Sisälle puserreltiin sanomalehdestä pallo, sen päälle kosteussuojaksi teipattiin muovipussi ja päällimmäiseksi kiinniteltiin langalla sammalta. Nuo marjat nappasin kuusiaidassa kasvavasta orapihlajasta ja kuulin kuinka harakat nauraaräkättelivät aidassa. Selvästi ne ylenkatsoivat puuhasteluani ja suunnittelivat punaisten marjojeni pihistämistä, vaikka yritin niitä tiukasti kiinnittää.

Jouluiseltahan tuo näyttää, mutta väittivät telkkarissa tuommoisen säilyvän hyvänä jopa vuosia, ellei sitä tuo sisälle kuivahtamaan, joten eiköhän se jonkun joulunkin koristeeksi vielä kerkiä.

Tarrautumista kiinni kesään

Tänään oli sopiva sää tarrautua vielä kaksin käsin kesään. Lämpö helli vanhoja luita ja kasvitkin näyttivät tietävän, että nyt on H-hetki ja aukoivat viimeisiä nuppujaan hirmuisella kiireellä. Noita oikeanpuoleisen värisiä kosmoskukkia aukesi tänään monta. Minun silmääni se miellyttää enemmän kuin tuo vasemmanpuoleinen.
Liuskamiinanköynnös on kiertynyt porraskaiteeseen. Siitä taidan saada tänä vuonna siemeniä ja hyvä niin. Kun nyt viimein olen tottunut sen hassun räikeään olemukseen, tykkään siitä kovasti.

Kurpitsavuoria kököttää ympäri pihaa. Sillä aikaa, kun oli muutaman päivän sadejakso ja minä niin kipeänä, etten jaksanut mennä niitä sopivan kokoisina keräämään, ne kasvaaroihahtivat tuommoisiksi valaiksi. En enää viitsi edes kantaa niitä sisälle mätänemään. Lasipurkitkin ovat loppu, joten pikkelsiä en enää voi tehdä. Voisiko joku tulla pelastamaan meidät kurpitsoilta? (kukas se keväällä uhosikaan tänä vuonna kasvattavansa vain sen verran kuin pystytään syömään...taisin olla minä, mutta ei se taaskaan onnistunut)
Sinivaulaa kylvin esikasvatukseen vaikka kuinka paljon, mutta kaikki muut taimet onnistuin tappamaan. En ole siitä kovin harmissani, sillä eipä tuo kasvi ulkonäellään kovasti hurmaa. Iloinen silti olen, että tuo yksi sinnitteli tähän saakka ja pääsin näkemään, millainen se on kukkivana.

Omppusato on tänä vuonna hurjan paljon pienempi kuin kahtena edellisenä syksynä. Lisäksi hedelmät ovat tosi matoisia. Tässä yhdessä puussa sentään on selvästi enemmän syötävää ja riemukseni se on juuri se, jonka mausta pidän eniten, eli perinteinen punakaneli.

Harmi vaan, että vanhat puut on päästetty niin korkeiksi, että puusta poimimaan pääsee vain tikkaiden avulla ja ne pysyvät hieman huonosti pystyssä pehmeäksi sammaloituneella nurmella. Toki omenilla on taipumus tulla ennen pitkää puusta alas ihan itsestään ja silloin siitä pehmeästä laskeutumisalustasta on hyötyä: hedelmät kolhiintuvat vähemmän.

Taidankin tästä lampsia hakemaan muutama pudokkaan, kun lupasin leipoa siipalle omenapiirakan sillä aikaa, kun hän käy tuulettamassa koiria metsälenkillä.

Syksy

Sataa.
Syksy tulee.
Leppäkertuista
liukenee pilkut.
-Sirkka Turkka-

Mitähän tuli pihistettyä..

Hyvien puoliensa vastapainoksi puutarhaharrastus on tehnyt minusta kleptomaanin. Aina, kun näen jossain ihastuttavan kasvin kypsyttelemässä siemenkotiaan, tulee vastustamaton halu ojentaa kätensä ja napata muutama..siis siemenkota, ei sentään kokonaisia kasveja.

Tänään annoin houkutukselle periksi niinkin julkisella paikalla kuin kaupungin virastotalon edessä. Siellä kasvoi laatikoissa niitä komeita punalehtisiä, korkeita, punakukkaisia kasveja, joita täälläpäin näkyy esimerkiksi risteyksiä koristavissa kukkalaatikoissa ( voi, miten kovasti tahtoisinkaan tietää kyseisen kukan nimen, mutta en löytänyt millään kokeilemallani hakusanalla sitä netistä). Odottelin puolisoa verotoimistosta ja melkein käden ulottuvilla, auton vieressä, oli sen ihanan kasvin söpöjä, karvaisen tai piikkisen näköisiä siemenkotia. Nappasin mukaan muutaman ja loppumatkan sitten mietiskelin tekoni moraalisia ulottuvuuksia.

Tuskin siitä kukaan millään tavalla kärsii, mutta ehkä moinen ei sittenkään ole suotavaa. Eihän minun talouteni siihen kaatuisi, vaikka ostaisin siemeneni myymälästä. Jotenkin vaan viehättää kokeilla kasvattamista tällä tavalla umpimähkään. Minulle kun ei muutenkaan komea kukinta ja lopputulos ole se tärkein asia, vaan kokeilu ja kasvun ihmeen seuraaminen.