Haastetta kerrakseen

Veto on ollut poissa ja hönkä lopussa tältä tädiltä pidemmän aikaa. Ansa heitti haasteella ja Herne kauniilla kukkakimpulla jo viikkoja sitten. En ole jaksanut niihin vastata, kun linkittäminenkin tuntuu työltä, eikä talouden virallisella kamerankäyttäjällä ole enää aikaa napsia toivomiani kuvia. 

Nyt ratkaisen kimppupulman menemällä siitä, mistä on aita matalampi, eli niiamalla kiitokseksi Herneelle ja ojentamalla sen eteenpäin kaikille ihanille kommentoijille ja niille, joiden blogit olen linkittänyt tuohon sivupalkkiin. Piristätte päiviäni arvaamattoman paljon.

Ansan haaste kuului lyhykäisyydessään "kuvaa keittiössäsi olevia asioita". Meikäläisellä kirposi noinkin yksinkertaista tehtävää miettiessä hikikarpalo otsalle, eikä pelkästään energianpuutteen vuoksi, vaan siksi, että keittiö on tässä huushollissa ainoa huone, jonka koen suureksi ongelmaksi. Se vimmastuttaa minua, mutta kun ei ole rahaa, kykyä, eikä voimia, pulmalle ei paljoa mahda.

Ongelmien lähde keittiössämme on se, että pienen, 13 neliöisen huoneen seiniä rikkoo neljä (!!) täysikokoista ovea ja kaksi ikkunaa. Ei tarvitse olla arkkitehti tajutakseen, ettei kaapeille silloin paljon tilaa jää., eikä paljon muullekaan. 

Kun talo on rakennettu 1860-luvulla, on helppoa ymmärtää, että käsitys tarkoituksenmukaisuudesta oli siihen aikaan toisenlainen..mutta, kun huonejärjestys on muuten mielestämme aivan täydellinen, on vaikea hyväksyä sitä, että keittiö on äärimmäisen epäkäytännöllinen.

En esittele kokonaiskuvaa, koska en jaksa siivota. Yritin löytää kyökistä edes jotain, mistä pidän ja tämmöisiä pikkujuttuja bongasin:

 Joka aamu kahvia keittäessä katse osuu ompputarhaan. Se on kaunis kaikkina vuodenikoina. Lehmäverhoista tykkään myös. Ne vaihdan toisiin vain jouluverhojen ajaksi.

 Keittiömme värit ovat valkoinen ja harmaa. Seinään tosin tuli hankittua aivan vääränlainen tapetti. Talon hengittävyyden vuoksi valittu, muoviton, paperitapetti imee itseensä lieden vieressä kaikki rasvaroiskeet, eikä sitä voi pyyhkiä. Talouspaperitelineestä pidän silti..

Harmitusta meikäläisessä herättää myös se, että lähes kaksimetrinen mieheni kiinnitti muuttoremontin yhteydessä kaapit niin korkealle, että minä, 160 senttisenä, yletyn hädintuskin kaappien kahdelle alemmalle hyllylle. Noita teräksisiä esineitä ottamaan en ylety keittiötikkailtakaan

Suoraan maantielle näkyy yhdestä ainoasta ikkunasta ja sekin on tuommoinen pieni. Viime keväänä retuutin kissojen ruokintapöydälle, sen ikkunan eteen, taimikasvatusta varten tuommoisen kukkatelineen. Siihen se sitten jäi, eikä viidakon läpi näe enää sisään kukaan.

Tämän haasteen tahtoisin tuupata eteenpäin Maelkalle, joka piakkoin on muuttamassa uuteen kotiin ja Ailalle, jonka keittiötä en ole päässyt vuosikymmeniin näkemään, vaikka hyviä ystäviä olemmekin.

Liian vilkasta

Kanttorilan puutarhassa on laiskan ja kipeän tarhurin lisäksi yksi ainoa vika: se sijaitsee aivan liian keskellä kylää.

Vastapäätä on ammattioppilaitos, jonka oppilaat tupakoivat portillamme, ajavat kaiuttimien nupit kaakossa, renkaat vinkuen, rallia ja heittelevät roskia pihaamme. Vastapäätä on kunnan vuokrataloja, joissa asuu sangen...hmm.. kirkasäänisiä lapsukaisia ja heitä komentavia vanhempia.

Ihan normaaleja elämän ääniä kaikki, mutta meikäläinen, viimeiset 20 vuotta maaseudun rauhassa asuneena, ei tahdo millään sopeutua tähän toisten läsnäoloon ja huomioonottamiseen (tai huomioonottamattomuuteen).

 Eilen aamulla Seitakoiraa pissatellessa odotti portilla kelju yllätys. Niiden vuokratalojen pihaa suojannut, pitkä ja ihanan korkea, pensasaita oli kaadettu ja nyt heidän keittiön ikkunoistaan on suora näköyhteys meidän pihaamme. Myös Seita oli silmin nähden järkyttynyt ja kommentoi tapahtunutta useammalla vuhhilla.

 Tänä aamuna matot tuntuivat vieläkin märemmiltä kuin eilen, vastapestyinä. Johtunee yökasteesta.

 Aviomiehellä kesäloma loppui viikon alussa, kuten niin monilla muillakin. Meikäläisellä olisi kyllä vapaata aikaa, kun vaan olisi voimia kaikkeen siihen mitä haluan tehdä.

Kasvihuone täytyy sentään mennä kastelemaan. Päivä on tänäänkin ihanan lämmin.

 

Kiertokävely osa 2: Lupausta

Kai kukkapenkkien perimmäinen tarkoitus on kasvaa reheviksi ja näyttäviksi. Aika usein tuntuu, että meidän pihalla ainoa, mikä kasvaa reheväksi on nurmikko ja rikkaruohot.

Ehkä juuri siitä syystä tykkään uusista perennapenkeistä niin kovasti. Ne ovat vielä täynnä lupausta. Taimet ovat pieniä. Suunnitelmissa ja unelmissa ne voi kuvitella suuriksi, symmetrisiksi ja penkissä harmoniseksi kokonaisuudeksi. Todellisuushan sitten lopulta on kuitenkin toinen - ainakin täällä meillä.

Kiertokävely Kanttorilan puutarhassa jatkuu tänään portista suoraan eteenpäin kujaa, joka joskus on ollut osa yleistä tietä. Tänä kesänä väsäsin sen päähän kolmion muotoisen perennapenkin, joka alkaa nyt olla täynnä taimia ja rikkaruohotkin pyrkivät jo reunaa ylös. Enää siitä ei siis naapurinkaan omalle pihalleen kannata yrittää kurvailla - vaikka aiemmin paikalla rehottanut nokkosryteikkö taisi jarruttaa kulkijoita vieläkin tehokkaammin.

Vasemmalle jää vihreä, hirsirunkoinen ulkorakennuksemme ja oikealle, varsinaiselle piha-alueelle pääsee kahdesta portista. Ensimmäinen kulkee suurten puiden välistä ja toinen syreenipensaiden muodostaman luonnollisen kaaren alta.


Näkymä talolta tuon pienen syreeniportin kautta navetalle taitaa olla syreenien kukkimisen aikaan lempikohtani koko puutarhassa.

Jokainen ruohonkorsi vähän sinne päin

Kävin eilen hammaslääkärissä. Odotushuoneessa kaksi rouvaa keskusteli pihan haravoinnista. Koko pääsiäinen oli kuulemma kulunut kulotellessa ja pihaa siivotessa.

Kotiin palatessa osuin portille yhtä aikaa naapurin emännän kanssa. Juutuimme toviksi juttelemaan ja jossain vaiheessa keskustelua hän mittaili katseellaan arvioivasti sotkuista pihaamme ja lausahti sitten: "Tässäkin oli joskus tosi upea puutarha. Jokainen ruohonkonrsi hyvässä järjestyksessä.."

Asukas, joka taloa oli siihen tapaan hoitanut, on tosin tainnut olla manan majoilla jo parikymmentä vuotta, eikä silloisesta loistosta ole jäljellä kuin puolivillejä pensaita, mutta arvosteleva sävy kolahti silti.

Sen juttutuokion jälkeen jäin miettimään, itsekö näitä vaatimuksia itselleni kasaan vai olenko vajavaisuuksineni tosiaan jonkinlainen ympäristöhaitta, jolta muiden on oikeus vaatia muutosta. Onko olemassa yksi ainoa, oikea tapa, olla, elää ja esimerkiksi hoitaa puutarhaa?

Ylenpalttinen siisteys tuntuu olevan joillekin ihanne ja erityisesti naiset näyttävät usein korostavan omaa ahkeruuttaan ja erinomaisuuttaan kehuskelemalla kuinka monta tuntia "vapaa-ajastaan" ovat taas viettäneet luudan tai haravan varressa.

Minulla on aina monta projektia kesken. Ensinnäkin pidän sellaisesta tavasta työskennellä ja toisekseen se on ainoa konsti saada näin kehnolla kropalla jotain aikaan. Kun selkää tai polvia alkaa särkeä sietämättömästi, on mukavaa vaihtaa johonkin semmoiseen askareeseen, joka rasittaa lähinnä sormia.

Milloinkaan puutarha ei tosin tällä konstilla (ja näillä voimavaroilla) tule tip top -kuntoon. Minua se ei haittaa. Ehkä pitäisi asua jossain korven kätköissä, jotta esille jääneet työkalut ja haravoimattomat lehdet eivät haittaisi muitakaan. Tai sitten on vain hyvä, että meitä sottapyttyjäkin on. Saavatpa siivommat kohotusta itsetunnolleen ja puheenaihetta kaipaavat jotain päiviteltävää.

Kanttorila

Talo on siis tosi vanha. 1860-luvulla rakennettu ja moneen kertaan remontoitu. Muoto on todellakin tuommoinen ylöspäin levenevä, kuten siihen aikaan hirsitaloissa tapasi olla. Taloa en tässä blogissa aio kummemmin käsitellä. Kunhan näytän sen näin vilaukselta, jotta mahdolliset lukijat saavat käsityksen siitä, minkälaisen torpan ympärillä se puutarhurointi tapahtuu.

Pihassa kasvaa paljon puita ja pensaita. Näkee, että se on alunperin huolellisesti suunniteltu. Ennenhän pappiloissa ja kanttoriloissa elettiin pitkälti omavaraisesti. Ainakin vihannekset ja hedelmät tuotettiin omalla maalla.

Kun tämä tontti kaupan yhteydessä erotettiin isommasta maa-alasta, valitsimme sille nimeksi Kanttorila, koska kanttorin asunnoksi tämä on alkujaan rakennettu ja tätä rakennusta vähintään 60 vuotta nuorempi "vanha" pappila sijaitsee edelleen korkean kuusiaitamme toisella puolella.

Oudoksuin ensin noita angervoja ja muita pensaita, joita on runsaasti ryhminä ympäri pihaa. Asuttuani täällä ensimmäisen kesän, olen tajunnut, että nehän juuri muodostavat vanhan puuston kanssa koko pihan rungon ja perustan, jonka varaan muuta kannattaa suunnitella.

Keväällä kävin kyllä puutarhasuunnittelukurssilla, mutta sen anti jäi sangen laihaksi. Kesän aikana ideat ovat ryöpynneet nopeammin kuin olen ehtinyt niitä toteuttaa. Hyvä tietenkin, että jotain jää tulevillekin vuosille. Eihän puutarha koskaan valmiiksi tule.

Joka tapauksessa aivan erilaiselta tämä pieni paratiisini nyt näyttää kuin edellisten asukkaiden muutettua pois. Jokaisen uuden kukkamaan ja rakennelman myötä paikka tuntuu enemmän kodilta.

Seuraavissa postauksissa, teema kerrallaan, aion esitellä tämän kesän saldon.