Riviin järjesty!

Kevät on villiä aikaa, kun puutarhassa tapahtuu niin paljon yhtä aikaa. Asiat on kuitenkin tehtävä tietyssä järjestyksessä ja sopivaan aikaan, jos mielii saada satoa.

Tällä hetkellä on kaikki ikkunalaudat täynnä taimia. Olen lykännyt niiden koulimista tilavampiin astioihin, koska sen jälkeen tila loppuu tyystin. Tänään oli jo pakko väljentää edes joidenkin tilanahtautta.

Pystytin talon eteläpäätyyn, "kyökinportaitten" pieleen tuommoisen pienkasvihuoneen. Kunhan ilmat lämpenevät, ovat portaatkin pian täynnä taimiastioita. Ei ehkä kovin esteettistä, mutta runsaasti tuli viime kesänäkin satoa sementtiportailla, ruukuissa kasvatettuna..

Vappukukka

Eilen kylvin pioniunikoita, tuon kuvassa näkyvän jälkeläisiä. Se on suosikkikukkani vuodesta toiseen, kasvuolojen suhteen vaatimaton ja kaunis kaikissa ikävaiheissaan..

Eilen kaivoin myös noin neliön kuopan ja perustin siihen lipstikalle uuden penkin. Enempää ei tarvittu. Tänään ei näköjään meillä puutarhatöissä työn juhlaa vietetä - ei edes kipulääkkeiden voimalla.

Ehkä taimien koulimista sentään voisi lämpimällä seinustalla kokeilla. Aurinko onneksi paistaa, vaikka tuulee koleasti.

Esikasvatettavia on kertynyt taas tolkuttoman paljon. Vihanneksista uutuutena aion kokeilla sokerimaissia ja mukulafenkolia. Maissintaimet ovat jo hyvässä kasvussa. Fenkolin kylvin vasta toissapäivänä. Pensaskurkkuakin kokeilen ruukuissa tänä vuonna. Taimet ovat kyllä tulollaan, vaan missä mahtaa viipyä se kasvihuone..

Jokainen ruohonkorsi vähän sinne päin

Kävin eilen hammaslääkärissä. Odotushuoneessa kaksi rouvaa keskusteli pihan haravoinnista. Koko pääsiäinen oli kuulemma kulunut kulotellessa ja pihaa siivotessa.

Kotiin palatessa osuin portille yhtä aikaa naapurin emännän kanssa. Juutuimme toviksi juttelemaan ja jossain vaiheessa keskustelua hän mittaili katseellaan arvioivasti sotkuista pihaamme ja lausahti sitten: "Tässäkin oli joskus tosi upea puutarha. Jokainen ruohonkonrsi hyvässä järjestyksessä.."

Asukas, joka taloa oli siihen tapaan hoitanut, on tosin tainnut olla manan majoilla jo parikymmentä vuotta, eikä silloisesta loistosta ole jäljellä kuin puolivillejä pensaita, mutta arvosteleva sävy kolahti silti.

Sen juttutuokion jälkeen jäin miettimään, itsekö näitä vaatimuksia itselleni kasaan vai olenko vajavaisuuksineni tosiaan jonkinlainen ympäristöhaitta, jolta muiden on oikeus vaatia muutosta. Onko olemassa yksi ainoa, oikea tapa, olla, elää ja esimerkiksi hoitaa puutarhaa?

Ylenpalttinen siisteys tuntuu olevan joillekin ihanne ja erityisesti naiset näyttävät usein korostavan omaa ahkeruuttaan ja erinomaisuuttaan kehuskelemalla kuinka monta tuntia "vapaa-ajastaan" ovat taas viettäneet luudan tai haravan varressa.

Minulla on aina monta projektia kesken. Ensinnäkin pidän sellaisesta tavasta työskennellä ja toisekseen se on ainoa konsti saada näin kehnolla kropalla jotain aikaan. Kun selkää tai polvia alkaa särkeä sietämättömästi, on mukavaa vaihtaa johonkin semmoiseen askareeseen, joka rasittaa lähinnä sormia.

Milloinkaan puutarha ei tosin tällä konstilla (ja näillä voimavaroilla) tule tip top -kuntoon. Minua se ei haittaa. Ehkä pitäisi asua jossain korven kätköissä, jotta esille jääneet työkalut ja haravoimattomat lehdet eivät haittaisi muitakaan. Tai sitten on vain hyvä, että meitä sottapyttyjäkin on. Saavatpa siivommat kohotusta itsetunnolleen ja puheenaihetta kaipaavat jotain päiviteltävää.

Voi läjä

Tilasin kelpo kuorman multaa...Unohtui vaan yksi pikku juttu: parempi puolisko oli juuri retuuttanut laivansa talvisäilöstä ulos ja tervannut sen siinä ainoalla paikalla, jonka kautta kuorman olisi saanut sinne, minne se oli menossa.

Nyt läjä könöttää lähestulkoon pihatien tukkeena, joten tossua pitäisi jaksaa pistää vinhasti toisen eteen, jotta saadaan multa sinne, missä sitä tarvitaan ja kulkuväylä vapaaksi.

Viime kesänä rakennetusta kukkapenkistä bongasin esikon. Ikinä ennen en ole moisia kasvattanut. Minusta ne näyttävät hieman hassuilta eksoottisine väreineen, mutta sopivat tietysti piristämään aikaisella kukinnallaan vielä ruskeansuttuista maisemaa.

Pihalla leijuu nyt venetervan tuoksu. Se tuo mukavasti mieleen lapsuusmuistoja. Olenhan asunut elämäni ensimmäiset vuodet meren äärellä. Täällä järven rannalla sentään tuuli on leppeämpi. Kylmää merituulta en kaipaa.

Uusi alku

Kanttorilan puutarhassa -blogi oli vähän aikaa telakalla. Piti tuumata tuleeko tästä mitään, kun en minä osaa ottaa tasokkaita valokuvia, eikä puutarhassani ole mitään sellaista esiteltävää, jota ei löytyisi muilta aiheesta kiinnostuneilta paljon näyttävämpänä ja paremmin hoidettuna.

Kuluneen talven aikana terveyteni on romahtanut ennennäkemättömään aallonpohjaan. Käsiä, selkää ja polviniveliä runtelee ilmeisesti jokin uusi sairaus entisten lisäksi. Se vaikuttaa väistämättä myös puutarhatöihin.

Nurmikko on edelleen haravoimatta ja mullan kuskaamisesta kottikärryillä voi vain haaveilla, kun pelkkä käveleminenkin on yhtä työtä ja tuskaa.

Viime kesänä istutetut perennat ja sipulikukat kurkistelevat kuitenkin iloisesti roskaisesta mullasta. Runsasluminen talvi oli lempeä kukille. Jospa tämä tästä vielä kesäksi muuttuu - tavalla ja toisella...edes sillä toisella.

Jatkan tätä blogia sellaisena kuin jaksan. Toteutan pienempiä projekteja kuin olin haaveillut, mutta iloitsen siitä, mistä voin. Ihmeen paljonhan puutarha antaa, vaikkei sitä jaksaisi kunnolla hoitaakaan.

Palsternakat ja kahta lajia persiljaa olen sentään jo kylvänyt avomaalle ja ikkunalaudat ovat täynnä taimia. Kasvihuonekin on tilattu. Sitä odotellaan saapuvaksi ihan lähipäivinä. Eri asia on sitten se, kuka sen meillä pystyttää..