Tää maa o iha humalas

Eilen oli vaihteeksi semmoinen päivä, että harkitsin koko tontin päällystämistä asfaltilla. Ruohonleikkuri on rikki. Voikukkapelto yltää jo puolisääreen (meikäläisen sääret eivät ole kovin pitkät). Kasvihuone alkaa olla kondiksessa, mutta istutettavaa, kitkettävää ja kantattavaa on valtavasti ja kasvimaa on täysin valkosipulin ja rikkaruohojen vallassa.

Eilen selatessa huuto.netin tarjontaa pääsi parahdus, kun näin, että siellä jotkut ihan pokkana kaupittelevat maahumalaa ja lemmikintaimia. Meiltä saisi ilmaiseksi täyden autokuorman. Maahumalaa punkee joka nurkalta. Tuntuu, että se suikertaa nopeammin kuin tämmöinen kankea akka ehtii juosta perässä.

Toinen yhtä vikkelä on tuo puistolemmikki (tai mikä lie lemmikki. En hallitse kovin tarkkaa lajikemääritystä). Sain sitä ystävältäni kaksi vuotta sitten ja nyt se on vallannut koko kuuden neliön kukkapenkin ja levinnyt ympäri pihaa niin, että sitä kukkii jo nurmikossakin.

Juolavehnä on kuitenkin se pahin vihulainen, joka ei edes ilahduta kukillaan. Onneksi on noita kilttejä ja helppojakin kukkia, kuten tuo soma Tahiti-narsissi, joka näytti tänään suorastaan nauravan meikäläiselle, kun kuljin takapuoli kohti taivasta nyhtäen tuota maahumalaa ja manaillen eräiden elinvoimaisuutta. 

Kasvaako sinun puutarhassasi jotain, minkä olet joskus sinne iloisena istuttanut, mutta nyt toivoisit hornan tuuttiin?

Tahatonta kauneutta

Joskus se, että antaa tilaisuuden, jättää hoitamatta, luopuu hallitsemasta., lakkaa suunnittelemasta, tuottaa yllättävän hyvän lopputuloksen. (Niin puutarhassa kuin elämässä yleensäkin).

Tällä tontilla kukkaa pukkaa joka nurkalla heti, kun ruoho jää leikkaamatta. Pariin paikkaan olemme tieten tahtoen jättäneet hoitamattomia alueita, jotta perhosille, mehiläisille ja muille öttiäisille riittäisi ruokaa.

Dilemma syntyy silloin, kun jokin ihana kasvi ilmaantuu paikkaan, josta kaiken järjen mukaan kannattaisi ruohonleikkurilla ajaa. En millään hennoisi, mutta typerältähä ne yksittäiset korkeat tuppaatkin näyttävät keskellä lyhyttä nurmea.

Onneksi pensaiden juurella on aika paljon tilaa. Siellä kaikki saa rauhassa rehottaa. Alakuvassa suurimman syreenipuskan alustaa. Kauniimpaa en olisi saanut aikaan istuttamallakaan.

Rikkaruohokuvausta ja rajallista tahdonvoimaa

Ei passaa luova työ tämän tädin kropalle - eikä sen paremmin pääkopallekaan. Eilisen lannanluonnin jäljiltä ruoto on kipeä ja jäykkä kuin ruostunut rautakanki.

Perheen parempi kamerankäyttäjä on matkoilla ja sillä aikaa monet kukat ehtivät kuihtua ennen kuvaamista. Siksi yritin tänään konttailla niiden juurella kameran kanssa, mutta eihän siitä tullut muuta kuin epäselviä, suttuisia räpsyjä. Tuo laukkaneilikka yläkuvassa on ainoa, jonka edes tunnistaa. Soikkoratamon vaaleanliilat kukinnot ja virtaviivaiset muodot olisin aivan erityisesti tahtonut saada kuvattua, mutta eihän se onnistunut.

Miksen sitten opettele kuvaamaan?!! En yksinkertaisesti jaksa. Fyysisten voimieni lisäksi toimin kaiken aikaa henkisten voimieni äärirajoilla. Uusien asioiden opettelemiseen energia ei ole riittänyt enää pitkään aikaan.

Siitä aiheesta löysin lohdullisen tutkimusartikkelin ihan hiljattain. Tässä tiivistelmä. On siis todettu, että ihmisellä ON rajallinen määrä tahdonvoimaa ja jos sen joka päivä joutuu käyttämään itsestäänselviltä tuntuviin toimintoihin, kuten kävelemiseen kivuista ja uupumuksesta huolimatta, sitä ei jää mihinkään muuhun..
Harmissani siirryin sitten kuvaamaan rikkaruohoja. Tämä palsternakka tosin on jätetty kasvimaan laidalle ihan tarkoituksellisesti kasvattamaan ensi kevääksi tuoreet palsternakan siemenet. Korkeaksi se siinä on jo venähtänytkin..

Punaisista ja mustista orvokeistani alkaa muodostua rikkaruohokasvusto. Kuivuutta ja laihaa maata uhmaten ne siementävät kaikkialle, missä vaan tilaa on ja sinnekin, missä ei ole.

Sitruunankeltaisesta, harmaalehtisestä huopakeltanosta tykkään kovasti. Se kukkii kauniisti leikkaamattomilla ruohoalueilla ja kestää näköjään muutaman yliajonkin.

Ruohosipulin mausta en tykkää yhtään. Kerrankin vatsani on jostain samaa mieltä. Se kipeytyy kaikista sipuleista. Edelliset asukkaat taisivat olla tuosta rehusta eri mieltä ja niinpä olen saanut kaivaa noita tuppaita villiintyneeltä kasvimaalta pois ainakin kaksikymmentä. Jostain nurkalta niitä kuitenkin aina puskee uusia. Onneksi ovat edes kukkiessaan kauniita.

Kukkapenkkien evoluutio

Juu ei, ei ole kukaan laumastamme kuollut ja kuopattu tuon läjän alle. Kukkapenkkini tuppaavat vaan aluksi aina näyttämään tuommoisilta. Kasvattelen niitä sitä mukaa, kun saan jostain uutta multaa ja varioin muotoja. Aluksi ne, noloa kyllä, tapaavat kaikki näyttää hautakummuilta.

Tuon nimenomaisen kasan uumenissa muhii terttutulppaanin ja keltalaukan sipuleita. Kuvat siitä teki mieli napata noiden viehkojen pihlajanlehtien takia. On se ihmeellistä, miten luonto osaa sommitella niin paljon kauniimmin kuin meikäläisen kaltainen tumpelo milloinkaan.

Vaikka kuinka olisin yrittänyt, en varmasti olisi osannut asetella noita lehtiä ja marjoja tuolla tavoin kuin tuuli ihan tuosta vaan.