Laiska ruohonleikkuri ja kehno nettikauppa

Lampaita sanotaan ahneiksi. Läheisriippuvaisia ne ainakin ovat. Pistin tuon karvaisen ruohonleikkurin liekaan omenapuun juurelle, kun sieltä on moottorikäyttöisellä leikkurilla niin hankala päristellä. Laiskasti se söi ja päästi heti pahan äläkän, kun keinoemo katosi näkyvistä.

Kun siitä helmikuussa tilaamastani kasvihuoneesta ei ole vieläkään kuulunut mitään, pistin kiukkuisen sähköpostin menemään ja pyysin palauttamaan maksamani summan (neljä kuukautta korotonta lainaa riittää minun mielestäni mokomalle hulttiofirmalle), ellei heillä ole mahdollisuutta toimittaa sitä tämän viikon loppuun mennessä.

Helmikuusta toukokuun alkuun odottelin kiltisti. Sitten pistin ystävällisen tiedusteluviestin. Nyt en enää ollut ystävällinen. En käsitä, miksi moisesta viiveestä ei viitsitä edes ilmoittaa jo maksaneelle asiakkaalle, eikä tarjota esimerkiksi vaihtoehtoista tuotetta tilalle.

Vastaus sentään tuli nopeasti. Kasvihuone on kuulemma eilen lähetetty (Salosta). En usko ennen kuin näen. PAH.

Alussa OLI suunnitelma..

On ihmisiä, jotka laativat yksityiskohtaisen suunnitelman ennenkuin ryhtyvät toimeen. Ehkä joku voisi väittää, että kuulun sellaisiin..mutta on myös ihmisiä, jotka pitävät järkkymättä kiinni siitä suunnitelmastaan, eivätkä anna periksi houkutuksille ja kiehtoville mahdollisuuksille, joita myöhemmin eteen sattuu.. Ehdottomasti minä en kuulu heihin.

Viime elokuussa, tuota penkkiä perustaessa, minulla kyllä oli omasta mielestäni hyvä ja harmoninen suunnitelma. Siihen piti tulla koko kesäksi keltaisia kukkia ja mausteeksi ihan vähän tummaa lilaa, sinistä ja valkoista.Sitten kävi niin, että sain tuttavilta uusia kasveja ja alennusmyynnistäkin taisi tarttua mukaan tulppaanin sipuleita. Onhan siellä toki yhdeksää lajia keltaisia kukkia, mutta jostain syystä sekaan on näemmä eksynyt aika paljon muutakin. Varsinkaan tuommoisia pinkkejä tulppaneita en muista koskaan edes ostaneeni. Luulin istuttaneeni valkoisia.

Suoranainen kauhun kiljahdus pääsi, kun muutama päivä sitten , yhdessä yössä kukkaan oli puhjennut samaan aikaan pinkit ja mustat tulppaanit, heleänsininen lemmikki , keltainen kullero sekä keltaisena ja oranssina kukkiva siperianunikko. Kauhea värien kakofonia!

Voisikohan tästä päätellä, että impulsiivisuus on joskus ihan hyvä asia, mutta kyllä ideoitaan silti kannattaa vähän harkita. Ehkä harkitseminen ja kokonaissuunnitelmassa pysyminen tuottaa tässä(kin) asiassa miellyttävämmän lopputuleman.

No, onneksi kasveja voi siirtää ja onneksi voin mennä tarpen tullen rauhoittumaan vaikka tuon pienen mehikasvipenkkini äärelle. Sen värit eivät ainakaan tähän aikaan keväästä vielä räisky ja säikyttele ohikulkijoita.

Inhokkikasveista

Alkuviikosta käytiin naapurikaupungissa ostoksilla. Koko 40 kilometrin matkan tapitin ikkunasta ihmisten ihania puutarhoja, mutta jo muutaman kilometrin päästä huomioni kiinnittyi yhteen tiettyyn kasviin. Se oli juuri nyt kukassa ja sitä näytti olevan joka ainoassa pihassa, joissa ylipäätään istutuksia oli.

Meidän pihallamme sitä ei ole, eikä tule, mikäli minusta riippuu ja siksi minulla ei olekaan siitä tässä kuvaa. Se kasvi on herttavuorenkilpi. Jostain syystä inhoan sitä samoin kuin etelänruttojuurtakin. Niitä oli monien tuttavien pihassa lapsuudessani, 1960-luvulla. Kookkailla, kestävillä (kovilla) lehdillään ne peittivät laajoja alueita ja minua aina hirvitti ajatella, mitä kaikkea niiden alle mahtuukaan piiloutumaan (käärmeitä, sammakoita, menninkäisiä ja hämähäkkejä vain muutamia luetellakseni. Myöhemmin tosin olen päässyt kammostani , yhtä lukuunottamatta, noita kaikkia kohtaan).

Muitakin kasveja on, joita en tosiaankaan pihaani halua. Röyhykukkaiset perennat, kuten röyhytatar ja jaloangervot eivät ole minun juttuni, eivätkä minkäänsorttiset kärhöt tai alppiruusut. Kärhöt ovat minun hoidettavikseni aivan liian vaativia ja yhdistyvät mielikuvissani tietynlaiseen, hieman elitistiseen, puutarhakulttuuriin. Alppiruusuissa ja atsaleoissa puolestaan on kovat ja kiiltävät lehdet, mistä en alkuunkaan pidä ja ne kasvavat yleensä havupensaiden joukossa, eivätkä ikivihreät puut ja pensaat kotoista kuusta ja katajaa lukuunottamatta ole ollenkaan minun makuuni.

On kuitenkin opettavaista huomata, että maku voi muuttua ja kehittyä. Keltaisista kukista en myöskään pitänyt aiemmin yhtään. Nyt minulla on niitä yhdeksää eri lajia pelkästään yhdessä kukkapenkissä..

Tuo yläkuvan kukkanen on leijonankita. Niitä kasvattelin viime kesänä tuttavalta saadusta sekavärisestä siemenseoksesta ja meinasin saada hepulin, kun näin nuo neonkeltaisina avavautuvat kukat. Onneksi tuli muitakin värejä ja kummasti silmä noihinkin kesän aikana tottui..

Onko SInulla inhokkikasveja ja jos, niin mitä?

Täysimittainen katastrofi

Tänään on noussut useampaan kertaan kova, puuskainen tuuli. Pari roimaa sadekuuroakin ropsahti...Ja sitten kävi näin..

Melkein puolet kaikista taimistani kaatui muovihuoneen mukana mukkelis makkelis pitkin pihaa. Tomaatit ja sokerimaissit katkeilivat ja kaalit murskautuivat. Ainoa lohtu on se, että ehdin eilen istuttaa maahan sisareltani saamani komeat perennanalut.

Itkisin, jos jaksaisin, mutta en jaksa. On vaan lannistunut olo...ja kiusallisen hyvin muistan, kuinka mies varoitti jo kaupassa ostamasta moista hökötystä "kun ei se kumminkaan kestä". Juu, ei kaikista varotoimista huolimatta kestänyt :(

Tilan tarpeesta

Akilleija 'Nora Barlow'

Uuteen perennapenkkiin kukkia istutellessa olen tuumaillut sitä, miten erilainen sekä ihmisillä että kasveilla onkaan tilan tarve, tuen tarve ja henkilökohtainen reviiri.

Joidenkin mielestä läheisyys lämmittää ja tuo turvallisuutta. Monet perennatkin saavat tukea toisistaan. On myös niitä, jotka tarvitsevat paljon tilaa ympärilleen, jotta voivat kasvaa täyteen kukoistukseensa.

Jotkut ovat hienotunteisia ja ottavat tilaa hillitysti. Joillakin näyttää olevan suunnaton tarve valloittaa, levitä ja rönsyillä. Tahallaan tai tahattomasti sellaiset kasvit ja ihmiset joskus tukahduttavat toisia, kuluttavat maaperän ravinteet ja veden (ihmisyhteisössä muunlaiset resurssit).

Jotkut takertuvat toisiin kuin elämänlanka, hiirenvirna tai muut kiusalliset köynnökset ja kuristavat tukensa tahmeilla kärhillään näännyksiin. Eräät ovat muita päätään pitempiä ja varjostavat ympäristönsä. Koolleen ei kukkakaan paljon mahda. Siksi olisikin hyvä löytää jokaiselle sopiva kasvupaikka. Nauhusten varjossa on orvokin hankala kukkia, mutta keltakurjenmiekan kaverina nauhus ei näytä jättiläiseltä lainkaan. Sopivassa seurassa kunkin vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa ja yhteiseksi iloksi.

Silloin, kun läheisyys ja kumppanuus on mieluista kaikille osapuolille, on naapuruus parhaimmillaan. Valitettavasti sen paremmin me ihmiset kuin kasvitkaan emme aina saa itse työtovereitamme, naapureitamme, emmekä tuttaviammekaan valita. Silloin on parasta vain opetella joustamaan ja sopeutumaan. Ellei se onnistu, niin kukkiin verrattuna me ihmiset olemme ainakin siinä suhteessa onnekkaita, että paikan vaihtaminen käy yleensä omin voimin..

Nokkonen on mun kaveri

Eilen keskityin vaihteeksi suunnittelemisen ja vaatimattomien tekemisteni raportoimisen sijasta ihan konkreettiseen työhön. Kärräsin multaa uuteen perennapenkkiin. Istutin sisareltani saamiani komeita taimia (muun muassa koreanyrtti-iisoa, kultakärsämöä ja keltakaunokkia). Viime syksynä rakentamani perennapenkin ympäriltä kitkin sangollisen nokkosia.

Jälkimmäisessä puuhassa hoksasin viimein yhden hyvän puolen tästä täkäläisestä hiekkapitoisesta maanlaadusta. Edellisen kodin saviselta takapihalta nokkosenjuurakoita oli mahdotonta saada naisvoimin kaivettua pois. Kevyestä, hiekkaisesta maasta ne irtoavat paljon helpommin.

Vallan hieno kasvihan nokkonen on - ainakin, ellei se yritä vallata perennapenkkiä. Kitkemisen tuotoksista saa oivallista lannoitevettä. Nokkosletutkin ovat hyviä ja nokkosuutteella sekä -teellä minä olen useampaan kertaan saanut hemoglobiinini nousemaan. Rautapitoisia ja terveellisiähän sen lehdet ovat. Maistuvat myös perhosille ja siksi en nyrhikään koskaan koko nokkospuskaa sileäksi, vaan jätän aina jonnekin tontin nurkalle vähän perhostoukille ruokaa.

Kuokkafilosofiaa

Istutin eilen salkoruusun taimet ulos ja jätin yöksi kaikki muutkin taimet ulkoportaille. Tomaatit ainakaan eivät alle kymmenen asteen yölämpötiloista tykkää, mutta minkäs teet. Taimia on jo niin paljon, että en kertakaikkiaan jaksa kiikuttaa niitä iltaisin sisälle lämpimään.

Tilaamani ( jo helmikuussa maksamani) kasvihuone ei ole tullut. Olen tiedustellut syytä jatkuvasti eteenpäin siirtyvvälle toimitusajalle. Syy on kuulemma ulkomaalaisen valmistajan, mutta eipä se minua paljon lohduta. Tällä menolla hökötys ehtii aikaisintaan juhannukseksi paikoilleen, eikä se paljon tämän kesän tomaatinkasvatusta silloin edistä (mikäli jotain kasvatettavaa on ylipäätään silloin vielä hengissä).

Näin keväällä on puutarhassa aivan valtavasti asioita, jotka pitäisi saada valmiiksi nopeasti. Sydänkesä on sitten enemmän ylläpitohoitoa ja kasvusta nauttimista.

Eilen, kohopenkkiä rakennellessa pohdin sitä, miten erilainen merkitys puutarhaviljelyllä mahtoi olla silloin, kun monet vielä kasvattivat merkittävän osan ruuastaan itse. Oliko puutarha silloin ihmisille tärkeämpi kuin nykyään vai ei?

Luultavasti merkitys oli vain toisenlainen. Silloin painopiste oli ruumiin ravinnon hankkimisessa. Nykyään puutarha tarjoaa useimmille lähinnä esteettisiä elämyksiä, mahdollisuuden toteuttaa luovia ideoitaan, , hyötyliikuntaa, rentoutumispaikan ja mahdollisuuden kokea yhteyttä luontoon ja kasvun ihmeeseen. Tärkeitä asioita nekin.

Puutarhaa kuokkiessa tuntuu joskus hassulta puheet ruuan kalleudesta. Kun näkee, miten hämmästyttävä, herkkä, vaativa, monivaiheinen ja pitkä on vihannesten kasvu siemenestä ruokapöytään, minulle ainakin tulee mieleen, että puhdas ruoka voisi olla paljon kalliimpaakin ja silti hintansa väärti. Kyse on arvostuksista.

Keltaisenkukertavasta pehmeään pinkkiin

Kevät kukkapenkeissäni on ollut keltaisen ja oranssin kukertava. Nyt aletaan onneksi siirtyä silmääni enemmän miellyttäviin väreihin. Tulppaaneista ensin aukesivat ne keltaiset, sitten oranssit, nyt pinkit ja näiden jälkeen pitäisi olla vuorossa melkein mustat (nimeä en taida enää muistaa. Queen of Night ehkä?).

Kirjopikarililjatkin ovat kivoja, vaikka uudessa perennapenkissäni kukinta jäi vielä tänä vuonna aika vaatimattomaksi ja joku jyrsijäkin oli tainnut käydä niitä verottamassa..

Ei myrkkyjä, kiitos

Kolea sää ei haittaa, kun homma on tarpeeksi hikistä. Eilen hain lampolasta tuon Pippin-merkkisen ruohonleikkurin seurakseni ja hankkiuduin tontin nurkalle rakentamaan uutta perennapenkkiä.

Koska nurmi oli täynnä lupiineja, eikä minun voimani riitä enää maan kaivamiseen, levittelin rikkaruohojen päälle paksun kerroksen sanomalehtipaperia ja aaltopahvia.Vasta pahvin päälle aloin kärrätä multaa.

Juuri, kun näky oli sotkuisimmillaan pyöräili naapurin emäntä paikalle ja kysäisi, eikö myrkyttäminen olisi sittenkin helpompaa ja tehokkaampaa. Ehkä, mutta meidän tontillemme ei myrkkyjä kylvetä.

Sitä tosin olen vuosien saatossa tuumaillut, miten paljon raskasmetalleja mahdetaan vielä nykyäänkin käyttää painomusteessa ja mitä muita haitallisia aineita saattaa paperista ja pahvista maahan liueta. Sattuisiko joku lukijoista tietämään?

Lelut patterin takana

Sekä kuvainnollisesti, että konkreettisesti tällä tädillä on nyt kaikki kivat lelut patterin takana.

Puoliso kasasi jo syksyllä aimo röykkiön romua ulkorakennuksessa sellaisen kaapin eteen, jonne olin säilönyt pihakoristeet, taimikasvatusruukut ja työkalut kanttauslapiosta talikkoon.

Pyynnöistä, anomuksista ja lievästä kiukuttelusta huolimatta se kasa kaapin edessä on vain kasvanut, eikä minulla riitä voimat niiden laatikoiden, rakennusjätteen ja muun ryönän siirtämiseen.

Kun nyt olen niin kehnossa kunnossa, etten oikein jaksa kärrätä multaa (Yksi lapio ja kottikärryt minulla sentään on käytössäni) olisi kiva levitellä vaikka ne koristeet paikoilleen ympäri pihaa, mutta ei...

Miksiköhän semmoiset puuhat tuntuvat aina houkuttelevimmilta, joihin ei juuri nyt ole pääsyä?

Slurps

Härkäpapua, tilliä, lehtipersiljaa, kähäräpersiljaa, palsternakkaa, jäävuorisalaattia ja talvivalkosipulia. Niitä on tähän mennessä jo tullut avomaalle kylvettyä ja istuteltua. Kyssäkaalin, mukulafenkolin, kesäkurpitsan, sokerimaissin, tomaatin ja pensaskurkun taimet varttuvat minikasvihuoneessa.

Porkkanat jätän tänä vuonna suosiolla kylvämättä. Alan viimeinkin oivaltaa, että sellaista ei kannata omassa pikku maassaan yrittää kasvattaa, mitä saa paljon parempilaatuisena ja edullisesti ruokakaupasta. Entistä huolellisemmin yritän myös miettiä mitä ja kuinka paljon meillä syödään, jotta ruokaa ei ainakaan menisi hukkaan - vaikka niin kauan kuin meillä on nuo lammas- ja kanamerkkiset jätemyllyt, siitä ei ole pelkoa.

Pensaspapua ja herneitä aion myös kylvää ja ehkä rucolaa sekä vähän mangoldia..

Tänään saatiin viimein muutama sadekuuro. Melkein saattoi kuulla kuivan maan sanovan slurps, kun se imaisi janoisena pisarat uumeniinsa.

Taimia riittää vieläkin koulittavaksi, mutta kissoilta ja koiranpennulta turvassa olevaa tilaa ei löydy enää mistään.

Noita punaisia orvokkeja kylvin tänäkin vuonna. Samoin sysimustia, joita kasvatin myös viime vuonna siemenestä. Kuvaa mustasta en vaan tähä hätään löytänyt.

Mistähän löytyisi ylimääräinen satsi voimaa ja sisua. Pitäisi perustaa vielä yksi uusi perennapenkki ja puhdistaa kasvimaasta vielä yksi lohko rikkaruohoista. Sateella tämän akan saranat vaan ruostuvat entistä kurjempaan kuntoon ja joka paikkaa särkee.

Puutarhaohjelmia

TARHAKYLMÄNKUKKA

Puutarhanhoidon suosio harrastuksena näkyy myös television tarjonnassa. Kotimaisia sarjoja tulee tietääkseni tällä hetkellä kolme: torstaisin YLEN ykköseltä klo 20.00 Puutarhaunelmia ja heti perään 20.30 MTV kolmoselta Ihana Piha. Edenkin tietääkseni tulee jostain, mutta ajankohtaa ja kanavaa en muista, koska en sitä katso (maansiirtokoneet, kiveykset ja puutarhaRAKENTAMINEN ei oikein ole minun juttuni).

Brittiläinen ekopuutarha tulee tänään klo 19.30 SuomiTV:ltä. Senkään äärelle en ole vielä kertaakaan ennättänyt. Tänään ajattelin yrittää. Oma suosikkini on ruotsalainen Puutarhaperjantai, jota nimensä mukaan esitetään tällä hetkellä perjantaisin ja uusitaan lauantaisin (tänään esim. 15.55).

Muitakin sarjoja muistan lähiviikkoina nähneeni, mutta ne ovat olleet uusintoja aiemmilta vuosilta. On mukavaa, että ohjelmia tulee joka makuun ja erilaisista puutarhoista. Se vaan joskus harmittaa, kun niitä lähetetään niin hassuun aikaan, eli alkuillasta ja viikonloppuisin päivällä - juuri silloin, kun hyvällä säällä kaikki puutarhanhoitointoiset viettävät aikaansa mieluiten tositoimissa pihalla.

Minäkin lähden tästä nyt kokeilemaan kykenisinkö kottikärryhommiin. Todennäköisesti en. Vointi on nyt tosi huono, mutta puuhastelen sitten jotain vähemmän raskasta ja käyn tähtäilemässä kylmänkukkaa kameralla. Punainen ihanuuteni on viimeinkin aukaissut ensimmäiset kukkansa.

(KUVAN LISÄSIN JÄLKEENPÄIN, EIKÄ SE OLE HÄÄPPÖINEN, MUTTAPERHEEN VIRALLINEN KAMERANKÄYTTÄJÄ ON NYT MUUALLA, EIKÄ EHDI KUKKASIANI KUVAILEMAAN)

Kevät Saharassa

Monien muiden hyödyllisten asioiden ohella puutarhanhoito opettaa kärsivällisyyttä.

Viimeisimmästä sateesta on meillä jo monta viikkoa. Osa sipulikukista uhkaa kuolla kuivuuteen jo ennen kuin on ehtinyt aukoa kukkiaan.

Maaperä tontillamme on pääasiassa hiekkaa. Kun tilasin viime kesänä ja tänä keväänä kuorman ruokamultaa, sain huomata, että sekin on näillä seuduilla sitä, mitä entisellä kotipaikkakunnalla kutsuttiin hiekaksi: kuivaa niukkaravinteista ja pölyävää.

Joskus kärsivällisyys kuitenkin palkitaan. Olen kuluneen viikon aikana pariin kertaan kastellut valkosipuleita, koska niidenkin varrenkärjet jo kuivuudessa kellastuvat. Eilen löysin niiden lomasta paljon pieniä salaatintaimia.

Hetken hämmästeltyäni hoksasin, että juuri siihen penkkiinhän minä salaattia viime kesänä kylvin, mutta ainutkaan siemen ei itänyt. Kesä oli kuuma ja kuiva, eikä hiekkainen kohopenkki ole silloin paras vaihtoehto kasvualustaksi.

Vuosi piti odottaa, mutta nyt itää.. Käyhän se tietysti näinkin. Kunpa odotus samalla tavoin palkittaisiin muussakin elämässä.

Ahven räystäällä ja tervetuloa kesä

Puiden alla, puolivarjossa kukkii sinisenä myöhään syksyllä istuttamani kevätkaihonkukka.
Kerta kiellon päälle, tuumasin, ja kävin kuvaamassa vielä yhden parvitulppaanin ihan suoraan ylhäältäpäin, vastoin valokuvaajamieheni neuvoa..

Koko päivä kului kasvimaata tonkiessa ja taimia kouliessa. Illalla sisään kömpiessäni hoksasin oven yläpuolella varsin erikoisen näyn. Tuo on nimittäin kala, eikä edes mikään lentokala, vaan supisuomalainen ahven. Hetken jouduin aprikoimaan kuinka ihmeessä ilmeisen kankea, hengetön ja päätön kala oli mahtanut sinne päästä.

Lopulta muistin, että mies kippasi talvella pussillisen ahvenia pakastimesta lintujen ruokintapaikalle. Ilmeisesti tämä vähintään kerran pakastettu eväkäs ei ollut harakoille kelvannut, vaan oli kuivanut aikansa kevätauringossa, kunnes oli tarpeeksi kevyt jonkun siivekkään ilmateitse kuljetettavaksi. Ihan perille asti eivät olleet linnun voimat riittäneet, ellei se sitten ollut suunnitellut tuovansa sitä meille..


Päivä oli ihanan lämmin. Valitettavasti hyttysetkin olivat heränneet siitä nauttimaan.

Vielä on vähän kevättä jäljellä, mutta tänään lehtien puhkeamisen puihin saattoi melkein kuulla ja kaikkialla vihertää. Mitäs sitä viivyttelemään. Mielelläni minä ainakin jo sanon, että tervetuloa kesä!

Kukkii. kukkii

Parvitulppaani
Valkovuokko
Lummetulppaani
Sammalleimu...vai patjarikko? Harmittaa, kun tavaratalot myyvät kasveja ilman nimeä.


KYLLÄ KEVÄT ON IHANAA AIKAA!!!

Kaikille äideille

Kaikille äideille iloista äitienpäivää!

Kukkien kuvaamisesta

Kukkien kuvaaminen on yllättävän vaikeata - ainakin ellei sitä osaa, enkä minä ole ollut tarpeeksi kiinnostunut opetellakseni valokuvaamaan yhtään mitään.

Luulisi silti, että kukat ovat täimmöiselle tekniikkarajoitteiselle tumpelollekin otollinen kivauskohde, kun ne harvemmin pyrkivät karkuun tai pomppivat innoissaan ympäriinsä, kuten esimerkiksi lemmikkieläimet, joista tuolla toisessa blogissani olen julkaissut lukuisasti kehnoja kuvia.

Nämä hyvät, kuten tämän tekstin otsikkokuva, on ottanut puolisoni, joka onkin alalla jo melkein ammattilainen. Hän antoi vastahankaiselle vaimolle yhden neuvon (enempää en suostunut kuuntelemaan), kun valitin kuvieni laatua. Kukkia ei kuulemma kannata kuvata ylhäältäpäin...ja juuri niin minä tietenkin olen tehnyt. Milläs minä kipeine, kankeine saranoineni "ruohonjuuritasolle" edes taipuisin...

Kukkien ja muiden kasvien valokuvaaminen voisi olla mielekäs harrastus, jos olisin edes himppasen verran kiinnostunut tekniikasta tai intohimoinen esteetikko. En taida olla kumpaakaan.

Suhteeni puutarhan kasveihin taitaa olla ennemminkin kontaktin hakemista johonkin elävään, ihmettelyä, kokeilua ja tunnustelua. Hyötykasvit olivat ensin. Vasta niiden jälkeen kiinnostuin kukista. Kuten muillakin elämän aloilla näköaisti taitaa olla minulla puutarhasta nauttimisessa jumbosijalla. Ensin tulee tuntoaisti, tuoksut maut ja jopa kuulo (koivun lehtien suhina on ihanan kesäinen ääni), vasta sitten visuaalinen puoli..

Mainoksen orja

Taidan olla vaikutteille altis, ellen suorastaan mainoksen orja. Superfoodeistahan on viime aikoina vouhotettu ja ylistetty muun muassa gojimarjan ihmeitätekevää voimaa.

No, nyt on minullakin sitten minikasvihuoneessani vankistumassa pari gojipensaan tainta ja niiden lisäksi jotain kiinalaista ihmekasvia nimeltään jiaogulan, jonka lehtien syömisen pitäisi ainakin laskea verenpainetta ja kolesterolia, mikäli mainospuheisiin on uskominen (eikä tietenkään ole, mutta kokeilenpa nyt kuitenkin).

Taisin viimeksi eilen lukea erittäin kriittisen jutun näistä ylimainostetuista terveyskasveista. Sen lisäksi, että niiden positiivisia vaikutuksia liioitellaan, jotta tuotteista saataisiin korkeampi hinta, huolestuttavan monista maahan tuoduista eristä on löytynyt raja-arvot ylittävä määrä torjunta-ainejäämiä.

No, meidän pihallamme ei moisia käytetä. Eri asia sitten on, kuinka tuollaiset kasvit menestyvät karussa ilmastossa ja tumpelon puutarhurin käsittelyssä..

Kevään ensimmäiset

Viime syksyn sipulikukkahuumassa tulin haudanneeksi multiin vaikka mitä - myös tulppaaneita, joita en koskaan aiemmin ole kasvatellut, enkä oikein osannut arvostaa.

Olen ajatellut, että ne kukkivat niin vähän aikaa ja jättävät jälkeensä ikävästi ruskettuvia lehtiä, etten ole välittänyt niitä hankkia. Vasta kun olin kuopannut niitä maahan, vähintään viisikymmentä sipulia, luin jostakin, etteivät ne ole kovin kestäviä, vaan katoavat penkistä usein jo ensimmäisen kukinnan jälkeen.

Oli, miten oli niin nyt ainakin iloitsen noista ensimmäisistä nupuista, vaikka eivät varret kohoa likikään pakkauksen lupaamiin korkeuksiin. Lajike on nimeltään Praestans Van Tubergen ja korkeutta pitäisi kertyä noin 35 senttiä. Tykkään erityisesti tuommoisista tulpuista, joihin tulee monta kukkaa samaan kasviin.

Narsissitkin jäivät tänä keväänä oudon kitukasvuisiksi..tai sitten nämä ovat jotain sellaista lajiketta, jonka kuuluukin kasvaa matalana. En enää muista nimeä..Tuommoiseen sotapoikamaiseen rivimuodostelmaankaan en muista niitä istuttaneeni. Näyttää vähän jäykältä ja kasvien välit ovat merkillisen pitkiä, mutta jospa ne alkaisivat näyttää luontevammilta, kunhan sopeutuvat paikalleen ja kasvavat täyteen mittaansa. Tiedä häntä...

Muutoin en niin kauheasti pidä kirkkaista väreistä, mutta näin keväällä tuommoinen oranssinpunainen ja kirkkaan keltainenkin miellyttävät silmää. Piristäviä, energisoivia värejä yksitoikkoisen talven valkean ja harmaan jälkeen.

Talven ja kesän välissä

Tänään puutarhaa tekee mieli katsella turvallisesti ikkunalasin lämpimämmältä puolelta. Ulkolämpömittarin kuusi astetta ei houkuttele ulkoilemaan, vaikka keskeneräisiä projekteja riittäisikin.

Kirjokevättähti osoittautui mukavaksi, uudeksi tuttavaksi. Istutin niitä muiden sipulikukkien kera hieman joka puolelle pihaa viime syksynä. Ne näyttävät kukkivan paljon pitempään kuin krookukset, eivätkä pelkää pikku pakkasiakaan.