Talven portilla

Miten ihmeessä se muka aina yllättää? Onhan se joka vuosi tähän mennessä tullut - ainakin jossain muodossa..talvi nimittäin.
Tänä vuonna tuntuu silti, että ensilumi tuli aikaisin ja tämä toinen, tai kolmas saatta olla jo pysyvä.
Eilen vielä kiertelin puutarhassa keräilemässä joitain koristeita ja työkaluja talvisäilöön. Puusta pudonneita omppujakin keräsin lampaalle ja kanoille, vaikka ne olivat jo jäätyneet nurmikkoon kiinni.
Haravoimattomat lehdet lumi sentään armeliaasti peittää...
Ehkä on sittenkin hyvä, että meillä on tämä kylmä ja pimeä vuodenaika. Jos ympäri vuoden saisi nauttia kukista, kasvusta ja kesän lämmöstä, tuskin sitä osaisi arvostaa yhtä paljon kuin nyt.

Kylmää ja kosteutta inhoan. Sitäpaitsi koleat säät saavat särkyni yltymään sietokykyä koetteleviksi. Ei puutarhatöitä silti jaksa aina kesälläkään. Senkin vuoksi on hyvä, että puoli vuotta saa levätä, käpertyä takkatulen lämpöön, napostella pakastimesta kesän sadosta säilöttyjä herkkuja ja ihan rauhassa odotella seuraavaa kevättä.

Pinkkejä yllätyksiä

Ennen kuin lapionpistoakaan oli käytännössä kokeiltu, suunnittelin täksi kesäksi Kanttorilan puutarhaan puhtaan punaisia kukkia.
Toisin kuitenkin kävi ja piha hehkui pitkin kesää pitkälti liilan ja pinkin eri sävyissä.

Ylinnä ensimmäistä kukintaansa aloitteleva, vastaistutettu John Cabot -köynnösruusu kyllä vastasi taimimyymälän kuvausta. Nämä muut, eli japaninohdake, punakärsämö ja väriminttu sen sijaan yllättivät. Siemenpussin kyljessä oleva kuva kun lupaili nimenomaan joulunpunaista kukintaa..

No, eipä ole paha väri puutarhassa tuo pinkkikään ja ensi kesänä, jos Luoja suo, on mahdollisuus kokeilla uudelleen niitä puhtaamman punaisia kukkia. Minusta osa puutarhapuuhastelun viehätystä on juuri siinä, että aina ei kaikki mene niinkuin Strömsössä.

Yllätyksiä tulee näissä kasvihankinnoissakin. Aina ne eivät johdu asiakkaan ymmärtämättömyydestä. Joskus siemenpussiin vaan on livahtanut jotain muuta kuin oli tarkoitus tai taimikaupassa nimilaput eksyneet vääriin purkkeihin.

Tottahan se joskus harmittaa - varsinkin, jos on kyseessä kallis kasvi. Enimmäkseen yllätykset ovat kuitenkin minusta hauskoja ja ihan tervetulleita.

Herkullista ja kaunista

Seitsemäntoista vuotta sitten, kun innokkaina maallemuuttajina päätimme ryhtyä kasvattamaan oman ruokamme, vihannesten viljely kotipuutarhassa ei ollut kovin trendikäs harrastus. Intoiluni omista porkkananvänkkyröistäni ja rupisista, itse kasvatetuista perunoista, ei juuri vastakaikua herättänyt muissa tuntemissani puutarhaharrastajissa.

Eniten silti harmitti se, että suomalaisissa puutarhalehdissä keskityttiin pääasiassa perennoihin ja muihin koristekasveihin sekä urbaaneilta näyttävien rivitalopihojen rakennelmiin.

Nykyään tarjonta näyttää jo monipuolisemmalta ja hyötykasvienkin harrastus on kuulemma taas nousussa. Mitäs minä siitä muuten piittaisin, mutta, kun suosio vaikuttaa niin ratkaisevasti siementen ja inspiroivien kotimaisten julkaisujen saatavuuteen.

Kasvihuonetta meillä ei enää/vielä täällä uudessa puutarhassa ole, mutta ainakin tällaisina lämpiminä kesinä näyttää arkojenkin vihannesten kasvatus onnistuvan näinkin pohjoisessa yllättävän hyvin.

Kasvimaan kunnostus ja laajennus jäi tänä vuonna pahasti perennapenkkien perustamisen jalkoihin, mutta noista kuvien kasveista sentään saatiin ihan kelpo sato. Niiden lisäksi nostamatta on vielä palsternakat ja porkkanat. Talvivalkosipulit eivät tänä vuonna laihassa ja kuivassa maassa menestyneet. Onneksi sain vanhemmiltani kunnon kokoisia Aleksandran kynsiä pikapuoliin istutettavaksi. Tuskin maltan odottaa ensi kesää, että pääsen kokeilemaan jotain uutta ja jännää.

Pala kerrallaan

Hommia on tosiaan tullut paiskittua pala kerrallaan. Yläkuvan elokuussa kuvattu mehikasvipenkki näytti kesäkuussa vastaperustettuna tältä:
Alkukesästä ulkorakennuksen päädylle tuotiin kuorma multaa. Sitä kärräsin pitkin kesää ympäri pihaa. Yhteensä 8 erillistä kukkapenkkiä ja kasvimaa tuli laitettua alulle. Kaikkia varten en lainkaan rikkonut maan pintaa, vaan asettelin pahvia vanhan nurmen peitoksi ja multakerroksen siihen päälle.

Mitään syvämultaista penkkiä sillä tavoin ei tietenkään aikaan saada, mutta pienille sipulikukille ja mehikasveille uskon tuollaisenkin kasvualustan riittävän. Ensi kesänä sen varmasti jo näkee kannattiko.

Kun voimia on vähän ja yksin pitää puurtaa, kyseenalaisiakin luovia ratkaisuja tekee mieli kokeilla. Oma pihani ei myöskään koskaan ole ollut, eikä tule olemaan tip top viimeistelty jokaista ruohonkortta myöten. Puolivilli Cottage Garden -tyyppinen ratkaisu miellyttää eniten minun silmääni ja sopii myös temperamentilleni parhaiten.

Navetanpäädylle pykäsin, kahden vanhan likakaivon peitoksi, ihan loppukesästä suurehkon penkin, joka tuossa kuvassa on vasta vaiheessa. Kaivojen ja paksun multakerroksen ansiosta sain siitä mielestäni mukavalla tavalla monikerroksisen. Kuvasta ei ehkä kunnolla näe, mutta tasot kiertävät ikään kuin spiraalina niin, että korkein kohta on oikealla edessä.

Syyskuulla kunnostin vielä etualalla näkyvää maata tarkkarajaisemmaksi ja istutin siihen sipulikukkia. Niiden sekaan yritän ensi kesänä saada yksivuotisia kesäkukkia peittämään lakastuvat lehdet ja varret.

Kasvimaan rakentamisessa tehtiin myös radikaali kokeilu. Edellisessä kodissa puutarhanhoito oli monta vuotta miehen ja minun yhteinen juttu. Nyt hänellä ei enää ole siihen aikaa ja kiinnostusta.

Yhden kohopenkin pohjan hän kuitenkin kaivoi "kaikkien taiteen sääntöjen mukaan" ja kärräsi kerrokset paikoilleen lampolan lantaa myöten.

Muut kaksi tänä kesänä rakennettua penkkiä kasasin sitten rohkeasti vanhan nurmen päälle. Tänä kesänä ne antoivat hyvän sadon, mutta saa nähdä onko keväällä jo valtava rikkaruohokasvusto riesana.

Pitkän, leikatun pensasaidan oksista saisin ainesta vielä ainakin yhteen uuteen kohopenkkiin. Mistähän vaan löytyisi voimia viimeiseen ponnistukseen ennen puutarhan talvikuntoon siivoamista..

Kukkapenkkien evoluutio

Juu ei, ei ole kukaan laumastamme kuollut ja kuopattu tuon läjän alle. Kukkapenkkini tuppaavat vaan aluksi aina näyttämään tuommoisilta. Kasvattelen niitä sitä mukaa, kun saan jostain uutta multaa ja varioin muotoja. Aluksi ne, noloa kyllä, tapaavat kaikki näyttää hautakummuilta.

Tuon nimenomaisen kasan uumenissa muhii terttutulppaanin ja keltalaukan sipuleita. Kuvat siitä teki mieli napata noiden viehkojen pihlajanlehtien takia. On se ihmeellistä, miten luonto osaa sommitella niin paljon kauniimmin kuin meikäläisen kaltainen tumpelo milloinkaan.

Vaikka kuinka olisin yrittänyt, en varmasti olisi osannut asetella noita lehtiä ja marjoja tuolla tavoin kuin tuuli ihan tuosta vaan.

Sun puussas on mätiä omppuja

Aina tuota bannerin kuvaa katsoessani huomioni kiinnittyy noihin muumiotautisiin hedelmiin. Olisi tuolta kansioista toki kauniimpiakin kuvia löytynyt, mutta tuossa potretissa on epätarkkuudestaan ja noista ruskeista ompuistaan huolimatta...tai ehkä juuri niistä johtuen..jotain, mikä minua miellyttää.

Itse puu on todennäköisesti sitruunaomena, vanha lajike, jota joku on Suomessa ryhtynyt Facebook-kampanjan kautta elvyttämäänkin. Hedelmät ovat suuria ja selvästi sitruksen makuisia. Puu on korkeasta iästään kaunismuotoinen ja hyväkuntoinen. Valitettavasti vaan näköjään muumiotaudille altis.

Samastun vahvasti tuohon puuhun. Muumiotauti on tainnut iskeä minuunkin suhteellisen varhaisella iällä. Mätiä omppuja, eli kaikenlaisia kremppoja ja sairauksia alkoi ilmaantua jo vähän yli kaksikymppisenä ja jo nelikymppisenä kroppani oli kypsä eläkkeelle...Mieli tosin ei.

Työelämästä pois jääminen on ollut minulle pitkä ja raskas luopumisprosessi, josta en ole kunnolla päässyt yli vieläkään. Puutarhanhoito harrastuksena ja elämäntapana on auttanut minua monin tavoin. Se auttaa pitämään yllä kaiken aikaa rapistuvaa kuntoa ja toimintakykyä, kohottaa mielialaa, rauhoittaa ja tuottaa esteettisiä elämyksiä.

Edellisen kodin puutarha pääsi viimeisinä vuosina pahasti rapistumaan. Rikkaruohot valtasivat takaisin kaiken, minkä olin kovalla työllä toistakymmentä vuotta aiemmin esiin raivannut. Rähjääntynyt, villiintynyt puutarha oli surullinen näky , symbolinen muistutus kaikista epäonnistumisistani ja murskaantuneista toiveista.

Nyt on ollut ihanaa aloittaa uudessa kodissa uutta puutarhaa. Perusrakenteet puineen ja pensaineen ovat olemassa, mutta muuta valmista tai edes raivattavaa ei juuri ollut.

Tällä hetkellä puutarha on minulle yksi keskeisin mielekkyyden kokemuksen lähde.

Kyllä, puussani on paljon mätiä omppuja, mutta enemmän on sentään niitä kauniin vihreitä, kuulaankirpeitä, hyvältä maistuvia ja kauniita.

Kellokukkia sittenkin

Kurjenkello

Edellisen kodin pihalle keräilin innokkaasti kellokukkia. Sinne ne jäivät, mutta onneksi täältä löytyi sekä sinistä että valkoista Kurjenkelloa, peurankelloa että tuota keskimmäisessä kuvassa näkyvää Ukonkelloa.

Pisamakellon (tuossa alinna) taimia istuttelin heti ensimmäiseen uuteen perennapenkkiin, jonka täällä sain valmiiksi. Maitokellon, Maariankellon ja Partakellon siemeniä kylvin suoraan maahan. Ainakin Maariankellot näyttävät itäneen. Keväällä kasvatetut Lamopeikonkellon taimet ovat vielä niin pikkuruisia, että on vaikea kuvitella niiden ehtivän kukkaan vielä ensi kesänäkään. Kunhan nyt selviäisivät talvesta. Vuohenkellon taimenkin sain ystävältä ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, jo ensi kesänä se on levinnyt niin, että sitä pitää ryhtyä kitkemään.

En minä näköjään näistä kellokukista eroon pääse, vaikka keväällä ajattelin, että olisi mielenkiintoista kokeilla vaihteeksi jotain muuta. Toisaalta hyvinhän nämä sopivat perinnepuutarhaan ja ötökätkin näyttävät tykkäävän.

Pulma on vaan samanlainen kuin useimmilla muillakin puutarhaharrastajilla: olisi niin paljon ihania kasveja, joita tekisi mieli kasvattaa, mutta tila tuppaa loppumaan.

Ei kai auta kuin pykätä ensi kesänä muutama perennapenkki lisää..