Kävin eilen hammaslääkärissä. Odotushuoneessa kaksi rouvaa keskusteli pihan haravoinnista. Koko pääsiäinen oli kuulemma kulunut kulotellessa ja pihaa siivotessa.
Kotiin palatessa osuin portille yhtä aikaa naapurin emännän kanssa. Juutuimme toviksi juttelemaan ja jossain vaiheessa keskustelua hän mittaili katseellaan arvioivasti sotkuista pihaamme ja lausahti sitten: "Tässäkin oli joskus tosi upea puutarha. Jokainen ruohonkonrsi hyvässä järjestyksessä.."
Asukas, joka taloa oli siihen tapaan hoitanut, on tosin tainnut olla manan majoilla jo parikymmentä vuotta, eikä silloisesta loistosta ole jäljellä kuin puolivillejä pensaita, mutta arvosteleva sävy kolahti silti.
Sen juttutuokion jälkeen jäin miettimään, itsekö näitä vaatimuksia itselleni kasaan vai olenko vajavaisuuksineni tosiaan jonkinlainen ympäristöhaitta, jolta muiden on oikeus vaatia muutosta. Onko olemassa yksi ainoa, oikea tapa, olla, elää ja esimerkiksi hoitaa puutarhaa?
Ylenpalttinen siisteys tuntuu olevan joillekin ihanne ja erityisesti naiset näyttävät usein korostavan omaa ahkeruuttaan ja erinomaisuuttaan kehuskelemalla kuinka monta tuntia "vapaa-ajastaan" ovat taas viettäneet luudan tai haravan varressa.
Minulla on aina monta projektia kesken. Ensinnäkin pidän sellaisesta tavasta työskennellä ja toisekseen se on ainoa konsti saada näin kehnolla kropalla jotain aikaan. Kun selkää tai polvia alkaa särkeä sietämättömästi, on mukavaa vaihtaa johonkin semmoiseen askareeseen, joka rasittaa lähinnä sormia.
Milloinkaan puutarha ei tosin tällä konstilla (ja näillä voimavaroilla) tule tip top -kuntoon. Minua se ei haittaa. Ehkä pitäisi asua jossain korven kätköissä, jotta esille jääneet työkalut ja haravoimattomat lehdet eivät haittaisi muitakaan. Tai sitten on vain hyvä, että meitä sottapyttyjäkin on. Saavatpa siivommat kohotusta itsetunnolleen ja puheenaihetta kaipaavat jotain päiviteltävää.
Asukas, joka taloa oli siihen tapaan hoitanut, on tosin tainnut olla manan majoilla jo parikymmentä vuotta, eikä silloisesta loistosta ole jäljellä kuin puolivillejä pensaita, mutta arvosteleva sävy kolahti silti.
Sen juttutuokion jälkeen jäin miettimään, itsekö näitä vaatimuksia itselleni kasaan vai olenko vajavaisuuksineni tosiaan jonkinlainen ympäristöhaitta, jolta muiden on oikeus vaatia muutosta. Onko olemassa yksi ainoa, oikea tapa, olla, elää ja esimerkiksi hoitaa puutarhaa?
Ylenpalttinen siisteys tuntuu olevan joillekin ihanne ja erityisesti naiset näyttävät usein korostavan omaa ahkeruuttaan ja erinomaisuuttaan kehuskelemalla kuinka monta tuntia "vapaa-ajastaan" ovat taas viettäneet luudan tai haravan varressa.
Minulla on aina monta projektia kesken. Ensinnäkin pidän sellaisesta tavasta työskennellä ja toisekseen se on ainoa konsti saada näin kehnolla kropalla jotain aikaan. Kun selkää tai polvia alkaa särkeä sietämättömästi, on mukavaa vaihtaa johonkin semmoiseen askareeseen, joka rasittaa lähinnä sormia.
Milloinkaan puutarha ei tosin tällä konstilla (ja näillä voimavaroilla) tule tip top -kuntoon. Minua se ei haittaa. Ehkä pitäisi asua jossain korven kätköissä, jotta esille jääneet työkalut ja haravoimattomat lehdet eivät haittaisi muitakaan. Tai sitten on vain hyvä, että meitä sottapyttyjäkin on. Saavatpa siivommat kohotusta itsetunnolleen ja puheenaihetta kaipaavat jotain päiviteltävää.
