Neljä vihreätä seinää

Kanttorilan puutarhaa ympäröi neljä vihreää seinää. Tänään olen ollut siitä iloisempi kuin koskaan aikaisemmin. Paikkakunnalla on nimittäin meneillään lasten pesäpallotapahtuma, joka kestää useamman päivän. Veret seisauttava kirkuna kuuluu läheisiltä urheilukentiltä aamusta iltaan. 2000 kisavierasta 3500:n asukkaan paikkakunnalla saa aikaan melkoisesti meteliä ja ruuhkaa. Mitään ei onneksi näy, kun pihaa suojaa näin kesäaikaan lehtevät puut ja pensaat..


Kolmion muotoisen tontin kärjessä on näkösuojana vihreä ulkorakennus..

Kadun puoleisella rajalla kasvaa siperianhernepensasaita. Tähän saakka sitä on leikattu, mutta vastedes se saa minun puolestani vapaasti kasvaa.

Villinä ja vapaana on vuosikymmenet rehottanut myös talon suuntainen kuusiaita. Ylikasvaneena se tietenkin varjostaa, mutta myös suojaa rakennusta tuulilta ja varastoi lämpöä hedelmäpuiden iloksi.

Ainoa harmi kaltaiseni metsänpeikon kannalta on läntinen naapuri, jonka rakennukset ovat kauan sitten olleet samaa pihapiiriä. Siksi vanha päärakennuskin on kiusallisen lähellä meidän taloamme (tosin eiliset vieraamme totesivat, että kaupunkilaisten mittapuulla tilaa on ruhtinaallisesti). Itse silti odotan hartaasti aikaa, jolloin tuo hitaasti kohoava kasvihuoneemme peittää näkymän naapurin pihakeinuun ja pääsen muutenkin kunnostamaan tuota reunaa pihasta. Se onkin ainoa suunta, jonne en ole pykännyt edes perennapenkkiä.

Etenee kuin etana

Viime kesänä perustamassani perennapenkissä värimintut ilahduttavat pörröpäisen näköisillä kukillaan. Taustalla hopeanvärinen koiruoho (eli maruna eli mali. Rakkaalla lapsella on taas monta nimeä) on venähtänyt luvattoman korkeaksi. Sen aion siirtää heti, kun jaksan ja sopiva paikka löytyy.

Vointi alkaa hiljakseen parantua. Kiitos kaikille kannustaneille. Haavat sisuskaluissa alkavat vaihteeksi umpeutua. Kestää kuitenkin tuskastuttavan kauan ennen kuin jaksaminen palautuu tästä edes normaalille kohtalaisen kehnolle tasolle. Punasoluni ovat kuulemma jostain syystä kutistuneet, eikä hemoglogiini tahdo nousta millään.

Kasvihuoneprojekti sentään on edennyt seuraavaan vaiheeseen. Hiki hatussa mies on kärrännyt soraa ja nyt kymmenen neliön kuoppa alkaa olla täynnä. Sitten kuulemma laatat paikoilleen ja sen jälkeen päästään viimein kokoamaan tuota varsinaista kasvihuonetta, joka on lionnut pihamaalla sateissa koko kesän nin, että pahvit ovat melkein jo kuoriutuneet elementtien päältä.

Nämä kaksi projektia olisi tarkoitus saattaa tänä kesänä valmiiksi. Taitavat olla suurin piirtein puolitiessä kummatkin. Sorakasan madaltaminen on miehen heiniä. Minä keskityn tuohon multaan...kunhan tästä taas tokenen. Punainen ämpäri lojuu tuolla siksi, että en ole enää pitkään aikaan jaksanut työntää täysiä kottikärryjä. Kätevämmin multa kulkee muovisangoillla.

Kurpitsavyöry

Heti, kun silmä välttää, kasvimaalla ryöpsähtää suurikokoisiksi sangollinen kesäkurpitsoita. Meillä on maassa tällä hetkellä kuusi kasvia. Tähän aikaan kesästä tilanne täytyy käydä tarkistamassa päivittäin. Muuten käy kuin eilen.

Kävimme naapurikaupungissa asioilla. Reissuun tuhraantui kolme tuntia ja niin paljon voimia, etten enää illalla jaksanut kasvimaalle. Seuraavana aamuna kiireellistä poimittavaa löytyi tuon verran (yhdeksän isoa hedelmää) Pienempiäkin olisi ollut, mutta noidenkin jatkosijoituksessa on tarpeeksi pähkäilemistä.

Ehkä pitäisi viimeinkin ahdistua uudelleen kokeilemaan säilömistä. Aiemmat kokeiluni eivät ole oikein makuhermoja hivelleet, mutta jospa nyt onnistuisin yllättämään itseni..

Kirjaostoksia

Tilasin nettikaupasta pari alekirjaa. Anssi Krannilan ja Anne Paalon Omenapuuta olen katsellut sillä silmällä sen ilmestymisestä lähtien. Nidottuna ja alehintaisena maltoin sen viimein hankkia, eikä kaduta yhtään. Sisältö on selkeää ja kiinnostavaa. Ohjeet ymmärrettäviä ja teksti sujuvaa. Kuvia olisin toivonut lisää, mutta toki se olisi varmasti nostanut kirjan painokuluja.

Tuo toinen, Roderick Dixonin kokoama 1000 parasta pikkusuolaista olisi saanut jäädä hankkimatta. Koska inhoan suunnattomasti ruuanlaittoa, ahdistun moiseen puuhaan vain pienen pakon, kuten vieraiden tulon, kannustamana. Makeita leivonnaisia suositumpia näyttävät nykään (ainakin minun tuttavapiirissäni) olevan suolaiset tarjottavat. Siksi ajauduin valitsemaan tuon kirjan.

Varmasti siitä innostueemmalle ja kokeneemmalle kokille olisikin iloa. Minä tulin lähinnä pahalle tuulelle. On nimittäin raivostuttavaa selailla reseptikirjaa, jossa vähintään joka kolmas ohje sisältää aineksia, joista en ole kuullutkaan tai ruokalajin nimi on jotain, joka kalskahtaa minun korvissani ortopediselta sairaudelta.

Toki tältäkin paikkakunnalta tarvikkeet munakokkelivoileipiin löytyy, mutta niitä olisin osannut valmistaa ilman ohjettakin. Suurin osa noista resepteistä sisältää kuitenkin aineksia, joita ei tämän paikkakunnan kahdesta ruokakaupasta löydy, joten jos en keksi ketään, jolle se sopisi lahjaksi (enkä todennäköisesti keksi, kun en ole nykyään enää juuri kenenkään kanssa tekemisissä) niin pikapuoliin on blogissa tiedossa kirja-arvonta. Täytyy vaan ensin selailla hyllyä, mitä muuta ruokaan tai puutarhaan liittyvää ylimääräistä sieltä löytyisi.

Helteisiä päiviä, tukahduttavia öitä

Tuntuu, että päivät ovat olleet jo viikkoja helteisiä ja yöt kuin tropiikissa. Viileät päivät paahteisten välissä eivät ehdi haihduttaa rakenteisiin varastoitunutta lämpöä. Sisällä talossa on ilma tukahduttava. Sydän ei tahdo jaksaa jatkuvaa hellettä.

Kissat ja koirat luikahtavat vähän väliä keittiössä avoinna olevasta ovesta kellariin vilvoittelemaan. Menisin itsekin, mutta olen jo pitkään ollut niin heikossa kunnossa, etten jaksa portaita sinne alas ja takaisin.

Verta on vuotanut sisuksista pian kolme viikkoa. Lääkäriin pitäisi mennä, mutta en tahdo. Olen niin lukuisia kertoja elämäni aikana hakenut apua turhaan. Mieluummin lojun omalla sohvallani puolitajuttomana kuin sairaalan ensiavussa tai osastolla, mistä ei ole vielä yhteenkään vaivoistani parantavaa hoitoa löytynyt.

Puutarhatöistä on turha nyt haaveillakaan, kun lapiokin painaa tonnin (uskokaa pois, kokeilin eilen) mutta haaveilenpa kuitenkin. Paljon taimia on vielä istuttamatta. Yksi uusi penkkikin pitäisi vielä tänä syksynä perustaa. Kesä kuluu pelottavan vikkelästi (mahtaakohan aika kulkea kesäkuukausina nopeammin kuin talvella. Siltä minusta ainakin tuntuu).

Kesäkurpitsoita kypsyy kassikaupalla. Onneksi mies vie niitä mielellään tuttaville. Omputkin alkavat punastella.

Posti toi tänään kaksi pulloa Frantsilan Nokkostippoja. Siunattu internetti! Ilman verkkokauppoja ei tällainen maaseutuasukas tuollaisia tuotteita ilman pitkää kaupunkireisua mistään saisi. Ne postin tuomat kirjatkin, joista hiljan mainitsin, ovat vielä päivittelemättä. Jaksaisinkohan napata kuvan ja postata niistä illalla..

Kaikesta huolimatta kaunis

Ritarinkannukseen iski tauti tai ötökkä, joka tärveli täysin kehittymässä olevat kukinnot. Kasvi ei lannistunut, vaan kasvatti tuollaisen kauniin, mutta kaikkea muuta kuin jaloritarinkannuksen näköisen kukan.

Jostain syystä se koskettaa ja liikuttaa minua syvästi. On lohdullista, että vioittunut, sairas ja vahingoittunut ei olekaan pelkästään ruma tai säälittävä, vain erilainen ja kaikesta huolimatta kaunis...

Koreanyrtti-iiso

Pikkusisko kasvatti näitä tänä keväänä siemenestä. Lehdet tuoksuvat houkuttelevasti lakritsilta ja varret pysyvät tanakasti pystyssä. Koreanyrtti-iisoa käytetään kuulemma myös mausteyrttinä. Vielä en ole keksinyt mihin ruokaan uskaltaisi kokeilla. Käsittääkseni näitä on myös sinikukkaisina. Tykkään.